Vuosi täynnä mahdollisuuksia

Tämän vuoden tammikuun neljäs päivä päätin että vuosi 2009 on elämäni paras vuosi tähän asti, päätin että teen siitä elämäni parhaan vuoden. Uuden vuoden ollessa taas kynnyksellä, voin olla aika tyytyväinen siihen päätökseen silloin tammikuun alussa. En ole mikään uudenvuodenlupausten suuri ihailija, varsinkin kun ne harmittavan usein ovat olleet omalla kohdalla tyhjiä lupauksia, helpottamassa hetken henkistä (tai fyysistä) krapulaa. Samaa settiä, kuin iltapäivälehdet tällä hetkellä kirkuvat: näin sulatat joulukilot...

Vuonna 2009 lopetin lehtien ja tv:n uutisten aktiivisen seuraamisen. Enpä ole katunut, enkä tunne itseäni yhtään epäsivistyneemmäksi, oikeastaan päinvastoin. Kesän alun jälkeen olen katsonut tv:tä varmaan maksimissaan viisi tuntia, lukuunottamatta Avaraa Luontoa, josta en luovu. Muistan kyllä ne ajat, jolloin en jaksanut töiden jälkeen muuta kuin rojahtaa sohvalle, mutta ihminen muuttuu. Lupaan kyllä palata tv:n ääreen, jos sieltä aletaan lähettää hyviä uutisia. Tai en ehkä sittenkään, sillä telkkarin jäätyä pois olen paljon aktiivisempi kuin aikaisemmin.

Ajatukset taas lentävät, ja eksyn aiheesta, tästä ja ensi vuodesta. Vuosi tarjosi ihan käsittämättömän paljon. Viime tammikuussa oli sitten viimein aika lopettaa selittely ja aloittaa uusi harrastus, tanssiminen. Se veikin sitten mennessään, tuoden paljon terveempiä lauantai-illan aktiviteetteja, kuin mitä aiemmin olin harrastanut, paljon uusia ihmisiä, uuden tavan viettää aikaa pikkusiukun kanssa ja tietenkin T:n, jota vastaan tosin kaikin voimin yritin pyristellä :) Sain tanssilta enemmän kuin ikinä uskoin saavani.

Lauantaina aloitan 30 päivän joogahaasteen, joka sisältää ideaalisesti yhden joogaharjoituksen päivässä. Olen todella innoissani, onhan se jotain mitä olen hinkunut tekemään pitkän aikaa, toteutus on vain jäänyt puolitiehen. Pilateksen pohjalta tiedän hieman mitä odottaa, mutta erityisen innolla odotan "hiljentymisen" puolta joogassa, meditaatiota. Olen edelleen kovin taitava antamaan mielen jyllätä oman tahtonsa mukaan, poukkoillen asiasta toiseen, rauhoittumatta. Joogan suhteen uskon saavani lisää työkaluja rauhoittumiseen. Sen verran on jo kokemusta, että tiedän saavani parhaimman olon silloin kun osaan rauhoittua ja nauttia pienimmistä asioista.

Ensi vuodelta odotan haasteita ja mahdollisuuksia, ja olen päättänyt tehdä siitä elämäni parhaan vuoden. Varasin lentoliput tänään, ja palaan maaliskuun puolen välin jälkeen, Seattlesta Reykjavikin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Toivon, että kaikki lukijat pääsevät ensivuonna tekemään jotain mistä todella nauttivat. Senkin uhalla, että kuulostaa painostukselta, on todettava että sehän on ihan vain itsestä kiinni . Nautitaan elämästä, siitä ainoasta ;) (joka meillä juuri tällä hetkellä on käytettävissä)

NYC-recommended

Jäin miettimään että kirjoitetaan "suositeltu" noin. Kielet ja sanat sekoittuu mun päässä, ja tällä hetkellä tuntuu olevan sattuman kauppaa millä kielellä mun puhe tulee suusta ulos. Esimerkkinä käy myös T: se kun ilmoitti mulle toissayönä unisena menevänsä vessaan- tämän hän totesi englanniksi. En varmaan koskaan lakkaa kiusoittelemasta tästä asiasta.

Viikko NYCiä takana, ja tämä on edelleen mielestäni ihana kaupunki. Hämmentävää on kuitenkin huomata, miten kaipaan Vancouverin "rauhallisuuteen" ja hiljaisuuteen. Minun on myös jälleen todettava, että Van on niin paljon positiivisempi kaupunki kuin mikään muu tuntemani. Vankkua tulen kehumaan vielä tuhat kertaa, joten keskityn nyt arvioimaan isoa omppua.

Hostellimme YMCA Vanderbilt sijaitsee kaupunginosassa Midtown East. Alue on ehkä turisteinta koko kaupungissa, nähtävyyksiä lukuunottamatta, lähistöltä löytyy Times Square, josta en itse välitä juuri ollenkaan, mutta joka on toki ikonista Manhattanille. Kaipaan hostelleilta ehkä tietynlaista "luonnetta", kykyä erottua muista ja persoonallisuutta. Vanderbiltiltä puuttuu kyllä täysin persoonallisuus, kuten koko tältä kaupunginosalta, mutta muuten ajaa asiansa. Suosittelisin kuitenkin ottamaan hostellin jostain ihan muualta kuin Midtownista, Upper West Sidelta tai Greenwich Villagesta. Niistä mielestäni huokuu enemmän sitä parasta New Yorkia.

Joulu New Yorkissa on kovin erilainen perinteisesti viettämiini jouluihin. Kaupunki, joka ei koskaan nuku, ei luonnollisestikaan juurikaan rauhoittunut jouluun, ja tavallaan joulu menikin täysin ohi. Se ei haittaa, sillä jouluhan on koti-ikävän pahinta aikaa!

T lähti tunti sitten kohti Newarkin lentokenttää, minä jäin kirjoittamaan blogipostausta. Olen ollut suunnilleen puolet reissussa nyt matkassa, ja kovin tottunut ajatukseen että matkustan yksin. Tällä kertaa on tosi helppoa luiskahtaa tähän niin sanottuun yksinäisyyteen, olemaan vastuussa kaikesta yksin, kun on ensin saanut nauttia viikon toisen seurasta. Pidän myös rinkan painosta selässäni, sillä se on minulle joka hetken muistutus siitä mitä teen. Olen tien päällä ja rakastan sitä.Olen itsenäinen, olen vapaa, seikkailen. Muistutan taas itseäni, että voin vain nauttia parhaani mukaan tästä hetkestä.

Lisään loppuun vielä kuvan Bryant Parkista, joka on pieni puisto New York Public Libraryn vieressä, ehdottomasti yksi ihanimmista paikoista kaupungissa.

Kuvat on otettu hieman ennen joulua, jolloin lunta vielä oli myrskyn jäljeltä. Tällä hetkellä lunta ei ole ollenkaan, ja ulkona on ihana keväinen ilma. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu kun ulkona on lämmin! Yksi vuoden parhaista päivistä on se ensimmäinen, oikeasti keväinen päivä!

Tässä vielä jostain syystä karuselliheppa. Nään melkein jokayö heppaunia :D

Koominen fiasko Osa II

Lukekaa ihmeessä tämän postauksen ensimmäinen osa alempaa, niin pääsette mukaan alusta asti :)

Maanantai-aamuna heräilin rauhassa, taisin nukkua sellaiset kolmetoista tuntia putkeen. Nukkuminen on ihanaa! Kun sain itseni hereille, tarkistin T:n lennon tietoja jälleen flightstats.comista. Sivusto ilmoitti, että lento saapuu samana iltana (maanantai) kello seitsemältä. Soitin T:n puhelimeen, johon ei saanut yhteyttä, akun loppumisen takia. Koska lento saapuisi vasta illalla, ehtisin pyöriä ympäri New Yorkia itsekseni päivän verran. Rakastan reissun päällä olemista ja yksin reissaamistakin, joten en pitänyt tätä mahdollisuutta lainkaan huonona. Kinoksia riitti, ja metroverkosto toimii edelleen kuin unelma. Suuntasin aivan Manhattanin eteläosaan shoppailemaan, sillä toiveena oli löytää mekko ensi kesänä odottavia (ei omia) häitä varten. Ihan kuin tarvitsisin syyn shoppailla! Tällä kertaa Visa ei kuitenkaan vinkunut, ja lopulta päivä kuluikin rauhallisesti kuljeskellessa ympäriinsä. Metrotarkkailua (kiitos sanasta Nella) harrastin myös, ja sain nauttia myös mainioista esityksistä, mm. erittäin funkahtavasta Petteri Punakuono-tulkinnasta. Esiintyvät taiteilijat (muusikoista stand upiin ja kaikkea siltä väliltä) hyppäävät metroon, ja keräävät sitten tippejä esityksensä jäljiltä. Pari turistia kuvasi esitystä, mutta eivät sitten olleetkaan valmiita maksamaan viihdykkeestä- ja saivat kuulla kunniansa.

Kun pääsin JFK:lle, oli lennon terminaali muuttunut. Samoin oli saapumisaika. Flightstats ei taaskaan ollut tietoinen siitä, että lento oli siirtynyt hulppeat seitsemän tuntia eteenpäin. Olin siis JFK:lla seitsemän tuntia ajoissa. Ei siinä taas juuri muu auttanut, kuin tyytyä kohtaloonsa ja kaivaa kirja esille. Takaisin Manhattanillekaan en jaksanut yksin lähteä suhaamaan, parin tunnin takia. Kuljeskelin ympäriinsä, kunnes kuulin takaani kysymyksen "Miten täältä oikein pääsee Manhattanille?". Näin tapasin Jackin, Euroopan turneelta juuri saapuneen kalifonialaisen muusikon. Suosittelin Jackille AirTrainia ja metroa, ja hetken jutusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että voisi olla illallisen paikka, sillä kummallakin oli aikaa tapettavanaan. Toimin Jackille oppaana New Yorkin ihmeellisessä maailmassa, jota ei toki ole kovinkaan vaikea omaksua. Metrossa juttelimme matkustamisesta ja siitä minkälainen ruoka maittaisi. Sanoin, että mieli tekee intialaista, mutta etten kyllä yhtään tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kuitenkin, kun nousimme maan päälle metroverkostosta, ja ylitimme kadun, nenän eteen tupsahti heti kolme intialaista ravintolaa mistä valita. Joskus tarvitsee vain sanoa ääneen mitä haluaa, ja jo samantien se ilmestyy kuin tilauksesta.

Jackin kanssa oli hauskaa vaihtaa kokemuksia matkustamisesta. Viimeiset neljä kuukautta Eurooppaa reissanneena Jack oli aivan hämmentynyt siitä, että nyt New Yorkissa kaikki kyltit olivat englanniksi ja kieli hänen ympärillään oli tosiaan englantia. Itse muistan aina sen ihmetyksen, kun palasin vuoden 2007 reissulta Suomeen, ja puheensorina ympärilläni oli... suomeksi! Jack oli esiintynyt neljä kuukautta ruoka/juoma-palkalla erilaisissa pubeissa ja hostelleissa ympäri keski-Eurooppaa. Lisäksi hän kertoi, että on ollut kolme vuotta rakastunut tyttöön, joka ikävä kyllä sattuu olemaa homoseksuaali.

Jack soitti Skypestäni ystävälleen, ja ohjeistin hänet oikeaan suuntaan metroverkon suhteen ja tiemme erosivat. Suunnistin takaisin JFK:lle, kolmannen kerran. Kello lähestyi puoltayötä, joten T:n saapumiseen ei ollut enää kovin kauaa aikaa. Kun saavuin oikeaan terminaaliin, minua odotti, jälleen kerran, yllätys. Lento oli siirtynyt saapuvaksi kymmentä vaille viisi aamulla. Minulla oli taas kuusi tuntia ylimääräistä aikaa! Olin kyllä tarkastanut asian Flightstatsista, mutta jälleen sieltä löytyy virheellistä tietoa. Siinä vaiheessa kävi mielessä, että ehkä tosiaan lähden takaisin hostellille nukkumaan. Jostain syystä olen kuitenkin liian sisukas luovuttamaan, ajattelin että perhana, kyllä täällä nyt istutaan loppuun asti. Enkä halunnut jättää T:tä yksin saapumaan maahan, jos jotain ongelmia olisi edelleen ilmennyt.

Tässä vaiheessa univelkaa oli taas jo aivan tarpeeksi, ja aikaa paljon, joten päätin sitten ottaa torkut. Sleepinginairports.com listaa JFK:n yhdeksi huonoimmista vaihtoehdoista maailmassa lentokenttäyöpymiseen. Sikäli se on totta, että ainoa vaihtoehto on betonilattia, mitään mukavuuksia ei todellakaan ole. Melkoista sissitouhua-siis lentokenttänukkumisen suhteen! Hyvänä puolena on kuitenkin se, lentokentällä nukkuu satoja ihmisiä, ja varsinkin lähtevien lentojen puolella (minne itsekin suuntasin lopulta) muita kuin nukkuvia ihmisiä on todella vähän. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, eikä minulla todellakaan ollut mitään ongelmia. Nukuin pari tuntia, ja neljältä nousin seuraamaan Frankfurtin koneen tilannetta. Hieman epäilytti, pääseeköhän kone ikinä perille, vai lentääköhän se ihan vain huvin vuoksi johonkin ihan muualle. Lopulta TV-ruudut ilmoittivat koneen saapuneeksi. Tämän jälkeen menikin enää tunti maahantulomuodollisuuksiin, ja sitten bongasin T:n. Sosiaalisena tapauksena T oli tietenkin jo saanut ystäviä, mm. Jackin (!), 23 vuotta New Yorkissa asuneen kroatin ja Samin, joka myös oli alunperin nykiläinen. Jaoimme taksikyydin, ja näin ensimmäistä kertaa Manhattanin siluetin maitse saavuttaessa. Hieno kokemus, sillä sää suosi ja aurinko paistoi! T myös kertoi, mitä kaikkea tälle Lufthansan lennolle oli tapahtunut. Kirjaan sen vielä tähän, koska, ihan oikeasti, miten tämä voi tapahtua?

1. Kone ei saa lähtölupaa

2. Kun lähtölupa annetaan, moottori rikkoutuu rekan peruuttaessa siihen.

3. Kun moottori on korjattu, miehistön enimmäistyöaika on ylittynyt kuudella minuutilla ja lento perutaan varamiehistön puutteessa.

4. Seuraavana aamuna uusi yritys, mutta lentokoneen ovi on vioittunut ja sitä joudutaan korjaamaan.

5. Kun koneen ovi on saanut korjattua, ja lentokone rullaa kohti kiitorataa, JFK peruu lähtöluvan: 12 matkustajan passin numerot eivät täsmää. Henkilökunta kuuluttaa useamman minuutin näitä matkustajia, jotka eivät tunnista itseään kuulutuksesta (intialaisia)

6. Koneeseen joudutaan kutsumaan lääkäri, sillä yksi matkustajista voi huonosti. Diagnoosi: liian alhainen verensokeri.

7.. Kun nämä asiat on saatu selvitettyä, on koneen henkilökunnan enimmäistyöaika jälleen ylittynyt. Lento perutaan.

8. Varamiehistö saapuu paikalle viisi tuntia myöhemmin, ja lento lähtee lopulta kohti New Yorkia.

Toivon todellakin, että teillä oli hauskaa tätä lukiessanne, sillä voiko tämä oikeasti tapahtua? Mua ainakin naurattaa jo nyt, ja ei tällaisissa tilanteissa oikein muu auta kuin huumorin säilyttäminen.

Sillä minä ainakin pärjään aika pitkälle!

Koominen fiasko Osa I

Mun on pakko kirjoittaa mun ja T:n tulomatkasta nykiin, sillä se omaa fiaskopiirteitä koomisuuteen asti. Kaikki alkoi suunnilleen siitä, mihin edellinen postaus jäi. Suljettuani tietokoneen ilmoitettiin matkustajille, että New Yorkissa riehuvan lumimyrskyn seurauksena lento myöhästyy 2-24h. Eihän siinä auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon ja toivoa parasta. Eniten kuumotti se, myöhästynkö liikaa ja menetän hostellivarauksen, ts. New York kodittomana.

Vancouverissa oikaisin penkille ja nukahdin hetkeksi. Heräsin siihen, että viimeisiä matkustajia otetaan koneeseen, joten hyppäsin pystyyn ja singahdin liikkeelle. Koneessa kapteeni kertoi, että "meillä on runsaasti varasuunnitelmia ja lentokerosiinia, jos tulee mutkia matkaan". Suunnitelma B oli Toronto, jos New Yorkin sää olisi sietämätön turvallisen laskeutumisen kannalta. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja laskeuduimme JFK:lle tasaisen lennon jäljiltä vain kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Maisemat olivat todella lumiset!

Kun sain puhelimen päälle lennon jäljiltä, T viestitti että lento Helsingistä Frankfurtiin oli tunnin myöhässä, ja Nykin koneeseen ehtiminen on minuuttipeliä. Hetken kuluttua tuli kuitenkin rauhoittava tieto, T ehti koneeseen ja ilmoitti koneen saapumisajankohdan. Tosin se ei kamalasti auttanut, kuten kohta selviää.

Kun pääsin hostellille, puhelimeni akku loppui, ja laitoin sen lataukseen. Jostain syystä tämän jälkeen puhelin alkoi pyytämään ennestään tuntematonta turvakoodia, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mikään minun tuntemani yhdistelmä se ei ole (esim. PIN-koodi). Tässä vaiheessa minua ei saa siis puhelimella kiinni, ennenkuin selvitän asian puhelinyhtiön kanssa, enkä myöskään pääse lukemaan viestejäni. Puhelin kyllä ystävällisesti ilmoittaa, että viestejä on saapunut, mutta ilman koodia niitä on turha yrittää lukea. Yritän soittaa Fidolle (puhelinyhtiö) Skypestä, mutta se ei onnistu. Lähetän T:lle viestin, että jos ei jostain syystä löydetä toisiamme kentällä, niin kannattaa ottaa taksi hostellille. Päätän ottaa päiväunet, ja nukun makeimmat päikkärit pitkiin aikoihin. Olin todellakin unen tarpeessa! Kun herään kello lähestyy jo Frankfurtin koneen saapumisaikaa, joten on aika suunnata jälleen kohti JFK:ta. Kun pääsen saapuvien lentojen puolelle, missään taulussa ei mainita mitään Frankfurtin koneesta. Koska omalla koneella ei ole pääsyä nettiin JFK:lla, menen nettikahvilaan. Tarkistan lennon tietoja flightstats.comista. Sivusto ilmoittaa, että arvioitu saapumisaika on hieman ennen seitsemää samana iltana.

Odotan T:tä kaksi tuntia, mutta kun ei näy eikä kuulu, päättelen että emme ole vain löytäneet toisiamme. Lähden takaisin kohti hostellia, mutta kun saavun sinne, ei T ole paikalla. Soitan Skypestä, ja tiedustelen T:n olinpaikkaa. Vastaus kuuluu: Frankfurtissa.

Lento oli lopulta peruttu. Ensimmäinen ongelma oli lähtöluvan saaminen JFK:lta. Kun kone sai lähtöluvan, sen kolmanteen moottoriin peruutti jäänestoaineen ruiskutukseen käytettävää laitetta kuljettanut auto. Moottori vaurioitui, ja se jouduttiin korjaamaan. Kun moottori oli lopulta korjattu, oli EU-lainsäädännön mukainen pisin sallittu työaika lentokonehenkilöstölle ylittynyt kuudella minuutilla, joten koko lento peruttiin. Koko matkustajakunta oli siirretty hotelliin odottamaan seuraavaa aamua, jolloin kone voitaisiin lentää New Yorkiin. Kaikki matkatavarat lukuunottamatta käsimatkatavaroita olivat tietenkin edelleenkin ruumassa, mukaan lukien T:n puhelimen laturi. Kuten ehkä jo arvaattekin, seuraava mitä tapahtui, oli T:n puhelimen akun loppuminen. T ehti kuitenkin huikata vielä, että lennon pitäisi saapua New Yorkiin alkuiltapäivästä. Tässä vaiheessa elettiin siis sunnuntai-iltaa, ja minä painuin pehkuihin valmistautumaan ensimmäiseen täyteen päivään Isossa Omenassa.

To be continued :)

YVR-JFK

Vancouver International Airport (YVR) tarjoaa tämän postauksen ilmaisen langattoman netin myötä. Lento CX888 Vancouverista New Yorkiin lähteen tunnin kuluttua, ja itärannikolla pitäisi odottaa ainakin luminen maa. Lähtemisessä on kyllä ihan se oma tunnelmansa, ja lentokentissä. Olin vielä aamun töissä, jonka jälkeen työkaveri Padraic lupautui heittämään mut lentokentälle, ja täällä sitä nyt ollaan. Ajatukset kulkeutuu väkisinkin niihin fiiliksiin, mitä mulla oli kolme kuukautta sitten, kun varailin lentoja Nykiin jouluksi. Aika tuntui niin kovin pitkältä, ja tunteet oli ristiriitaiset: toisaalta olin ihan innoissani, että pääsen reissuun, toisaalta jännitti ja mietitytti kun ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää.

Ajatukset ja fiilikset on sekavat, mutta innokkaat. Tarkoitus on kirjoittaa Nykistä matkapäiväkirjaa, ensin manuaalisesti vihkoon ja sitten parhaita paloja myös nettiin. Jutut päivittyy sitä mukaa kun nettiin pääsen ja ehdin ja pystyn keskittymään.

Oikein hyvää joulua kaikille, ja kiitos lukijoille kommenteista ja ihanasta syksystä. Laurenzia jatkaa varmaan taas yllättävän pian.

Vancouverite

Eilen kun tulin bussilla kotiin Cypressiltä, yhtäkkiä tajusin sen. Olen ihan täysin tottunut siihen että olen täällä. Olen Vancouverite. Mitä mä tein kun olin vielä kotona? Uuteen paikkaan saapuessa huomaa ja hämmästelee ihan kaikenlaista, kaikki on erilaista ja on tosi herkkä kaikelle- silmät on paremmin auki. Ei oikein meinaa uskoa, että on oikeasti jossain muualla, kuin tutuissa ympyröissä. Vähän kuin kulkisi unessa tai kirjassa. Ja sitten kaksi kuukautta myöhemmin, tajuaa että onkin tottunut. Nyt on hyvä aika siis ravistella rutiineja ja tehdä jotain uutta. Lähtölaskenta (meinasin kirjoittaa tähän lähtölasku- suomen kieli tuppaa välillä hieman hukkumaan...) New Yorkiin onkin ollut jo käynnissä joulukuun alusta asti!

Tiedättekö sen tunteen, että mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän haluaa nähdä? Maailmasta löytyy paikkoja, joihin rakastuu ja haluaa palata, mutta samalla haluaa nähdä uusia paikkoja, eikä toistaa samaa kaavaa. No, New Yorkiin tuskin kyllästyn ikinä. Tuntuu mukavalta käydä siellä kerran vuodessa, ja ehkä saankin tällaisen rytmin pidettyä. NYC on ISO, ja kaikki kuvaukset "sulatusuunista" ja kulttuurien sekoittumisesta pitävät mielestäni paikkansa tismalleen. Nyki on samalla kertaa tuttu ja tuntematon, sillä se on niin hyvin dokumentoitu tuhansiin elokuviin ja TV-sarjoihin. Viime vuonna olin Nykissä kesällä, ja nyt pääsen kokemaan joulun. Lauantaina lennän itärannikolle, ja vietän siellä viikon. Hyvässä seurassa tietenkin ;) Lempipuuhaani on muuten Nykin metrolla ajelu, ja se on ehkä maailman paras paikka harrastaa "peoplewatching" eli ihmisten tarkkailua. Muistutuksena tarina viime reissulta:

Mies yskii metrossa kovasti, ehkä aivastelikin. Ystävällinen naishenkilö tarjoaa nenäliinaa (syynä saattaa olla se, että mies ei kauheasti peitellyt kädellä suutaan). Mies ottaa nenäliinan vastaan, ja pyyhkii nenänsä, suunsa ja.... tarjoaa nenäliinaa takaisin naiselle! Nainen kieltäytyy kohteliaasti. Minä vilkaisen Sipulia ja naurun pidätteleminen on hyvin vaikeaa.

Erika halusi järjestää yölaskettelun, ja sen seurauksena laskin mäkeä eilen, vihdoinkin. Onneksi lähdin vielä töiden jälkeen, sillä edellisestä kerrasta on vierähtänyt aikaa ja hauskaa oli! En edes hirveästi keräillyt itseäni, mutta jonkin verran kuitenkin. Tässä kuva todisteena:

Dansar, Dansar

Mun pitäisi olla jo hyvän aikaa nukkumassa, mutta pakko tulla blogaamaan-sillä mulla on juuri ollut maailman hauskin ilta! Pari juttua on pakko kirjoittaa, sillä ne tuli niin selväksi tän illan aikana. Erikan ystävä Tony vietti läksäreitään, jota mentiin juhlistamaan. Olipahan hauskat juhlat! Tanssin salsaa (siis tanssin yleensä pitkästä aikaa), ja tajusin taas kristallin kirkkaasti, että heti kun palaan New Yorkista, pakko päästä tanssimaan. Lisäksi tapasin tytön, joka haluaa tulla mun kanssa joogakurssille.

Toinen asia, mitä tajusin, on se että aion pitää isot kotiintulojuhlat, ehkä jopa porukoilla että kaikki mahtuu. Oli ihan tajuttoman ihanaa olla juhlissa, jossa eri kaveripiirit tuli saman katon alle ja kaikilla oli tosi hauskaa. Juhlat siis tiedossa !

Kolmas asia on Lutzia. Mun on pakko kirjoittaa tästä henkilöstä, koska jos mä joskus kirjoitan kirjan, tämä tapaus kyllä esiintyy siinä. Oletteko koskaan tavanneet ihmistä, jonka koko olemus huokuu yhtä asiaa: VAARA. Lutzia tuntui olevan luonnonvoima, heittäytyvän jokaiseen hetkeen, jokaiseen asiaan, jokaiseen ihmiseen täysillä. Nauraa paljon, pitää hauskaa... ja on samalla täysin läpipääsemätön. Henkilö, johon en luottaisi hetkeäkään, mutta jonka kanssa voisi viettää unohtamattomia juhlia.

Sellainen ilta-nyt on pakko painua nukkumaan!

Terveisin: PartyPartySalsaSalsa

Mitä tapahtui kun vastaan käveli eräs henkilö

Eilen oli joulukuun kahdeksas, mikä tarkoittaa sitä, että mun matkaan lähdöstä tuli kuluneeksi kaksi kuukautta. Oli hyvä aika muistutella itselleen, minkä takia tälle matkalle lähdin, ja mitä asioita haluan täällä tehdä. Onhan tämä selvästi sitä, että otan aikaa itselleni. Mulla oli paljonkin asioita mielessä, mitä haluan tehdä täällä. Kirjoitan tähän vähän listaa.

1.Työskentely Olympialaisissa. Tämän listaan ensimmäisenä, sillä tämä oli se ns. lähtölaukaus koko reissulle. Muistan edelleen kuinka, yhtäkkiä tajusin että Vancouverissa on olympialaiset, ja heti perään sen että hitto, sinnehän vois mennä töihin. Tämä ei ole listan tärkein kohta, mutta siitä kaikki lähti.

2. Ihmisiin tutustuminen. Uudet ihmiset tuo uusia ideoita ja uutta virtaa. Ikinä ei tiedä mitä voi oppia! Vanhoissakaan ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta kun pakottaa itsensä aloittamaan sosiaalisen elämän nollasta, oppii arvostamaan uudella tavalla pitkäaikaisia ystäviä ja turhat ennakkoasenteet karsiutuu!Kun olin kaksi vuotta sitten täällä vaihdossa, muistan olleeni huolissani siitä, etten voisi saada kavereita. Nyt se ajatus tuntuu koomiselta.

3. Epämääräisesti, ja pinnallisesti ajattelin, että Vancouverissa haluan kirjoittaa. Ja sitähän minä teen parhaillani!

4. Jooga ja tanssiminen.

Kävin taas syömässä Gorillassa. Nomnomnom. Mut tunnetaankin jo siellä ja paikan kokki Erin esitteli tänään itsensä ja kyseli kaikenlaista, mitä teen täällä ja vähän Suomestakin. Sitten Erin kysyi, että joogaanko. PAM! Viimeisen viikon aikana olen miettinyt, että neloskohdan asioille pitäisi tehdä jotain, muuten aika juoksee alta. Vastasin että en vielä, mutta haluan kovasti aloittaa. Erin sanoi siihen, että Damien tässä on joogan opettaja. Mua vähän jännitti mennä juttelemaan Damienille, mutta ei tollaista tilaisuutta voi hukata. Damien antoikin mulle hyviä vinkkejä, ja neuvoi että mikä voisi olla hyvä paikka aloittaa. Ei sitä ikinä tiedä minkälaisia kohtaamisia odottaa ihan just nurkan takana!

Elämältä saa juuri sen verran kun uskaltaa pyytää.

Mulla oli tänään Annan kanssa treffit Kitsilanossa, tarkoituksena oli metsästää Annalle lätkähousut (en tiedä miksi niitä oikeasti kutsutaan). Lähdin kävelemään Kitsilanoon lounaan jälkeen, ja kuljin yllättävän rauhallista sivukatua keskustassa, sillä juuri ketään muuta ei näkynyt. Yhdessä kadunkulmassa mun eteen tupsahti yhtäkkiä ihan tavallinen kaduntallaaja, ja sen vanavedessä (samassa seurueessa) joulupukki. Joulupukki ja kaduntallaaja jutustelivat siihen tapaan, kuin olisi maailman luonnollisin asia että joulupukki tepastelee rennosti kadulla kohti jotain määränpäätä. Se oli niin jotenkin epätodellinen tapahtuma, että mua rupesi naurattamaan. Yritin siinä sitten pitää pokkaani, kun joulupukki ja tavis kulki mua kohti, mutta eihän siitä tullut mitään. Kun tämä parivaljakko oli kahden metrin päässä, mun ja taviksen katseet kohtasivat. Molemmat purskahtivat nauramaan. Mua naurattaa vieläkin kun ajattelen koko tapausta. Ei sitä ikinä tiedä minkä kulman takaa eteen tupsahtaa joulupukki.

Helposti tarttuvaa ja ulkopuolella makaavia

Kuten ehkä voi arvatakin, vietän vapaapäivää kahvilassa. Ensimmäinen vapaapäivä, eli "lauantai" noudattaa mulla usein samaa kaavaa. Aamu vierähtää nettipuheluiden parissa, samalla kun pyykkikone pyörii. Eikä ole haitannut ollenkaan tällaisen lukujärjestyksen noudattaminen, päinvastoin tämä tuntuu tällä hetkeltä hyvin sopivalta tavalta latautua. Kun pyykit on pesty, onkin jo lounasaika ja vähän nälkä. Lounaalle suuntaan aina samaan paikkaan: Gorilla Foodiin. Vancouverin runsaasta tarjonnasta juuri tämä ravintola on valikoitunut ehdottomaksi suosikikseni. Gorillan ruokaa tekee mieli, sitä oikein himoaa. Entisenä ravitsemusfriikkinä huomaan olevani pikkuhiljaa ajautumassa kohti jotain uutta. Kohti Gorillaa, sillä apinaravintolan ruokalista on läpeensä vegaaninen, raaka ja luomu.

En kerro näitä asioita lisätäkseni kuormaa, ravitsemustietoa kun tungetaan joka lävestä ja helposti melkoisen syyllistävään sävyyn. Omat silmäni on auenneet monessakin asiassa viimeisen vuoden aikana, ja yksi niistä on ruoka. Hämmästyttävää on ollut tajuta, että syömisestä ei pidäkään tulla väsynyt ja paha olo, vaan päinvastoin.    Kun olen sisäistänyt tämän ajatuksen, sekä sen että ruoka tosiaan on lääkettä, olen lopettanut kieltäytymisen. Syön ihan mitä huvittaa. Kaikkea mitä huvittaa. Ei vaan huvita syödä lihaa, kevyttuotteita, makeutusaineita. Tässä haluan taas olla varovainen: kaikki ihmiset on erilaisia, kaikki ei sovi kaikille. Muta kenenkään ei myöskään tarvitse voida huonosti. Kokeilen uusia juttuja itseeni, ja monet myös toimii. Tuloksena olen onnellisempi, iloisempi ja energisempi. Oli tie mikä tahansa tähän, se on ihan mahdollista saavuttaa. Ja paljon enemmän.

Luin Malcolm Gladwellin kirjan "Outliers", joka suomentuu brutaalisti suoraan ulkopuolella makaaviksi. Kirja avaa menestymistä ja menestymisen takana piileviä asioita. Siis sitä, mikä tekee jostain maailman parhaan lentäjän, viulunsoittajan, juristin, ohjelmoijan... ihan minkä tahansa. Monta, monta kertaa olen kohdannut ajatuksen siitä, että menestyminen on synnynnäistä, että joissain vain on sitä jotain, mihin ei itse voi vaikuttaa. Kultalusikoita ja hopeatarjottimia? Outliers oli minulle sellainen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Se on menestymisen myytinmurtaja, jota suosittelen luettavaksi ihan kenelle tahansa, jolla on suuria tai pieniä unelmia.   Yksi mulle tärkeimmistä asioista kirjassa, oli se, että menestyminen vaatii aina tukea ja muita ihmisiä. Sitä ei voi yksinkertaisesti tehdä yksin. Avun antamisella tarkoitan tässä nyt ns. hedelmällistä maaperää jonkun uuden idean kasvamiseen. En voisi olla enempää samaa mieltä! Jos saisin muuttaa yhden asian maailmassa, se saattaisi hyvinkin olla se, miten toisen innostumiseen ja uusiin ideoihin suhtaudutaan. Lopettaisin heti maailmasta sellaiset lauseet kuin "ei se kuitenkaan onnistu" ja "älä nyt vielä innostu". Siis miten niin? Toisen intoa ei saa ampua alas, oli se mitä tahansa. Jokaisen menestyjän takana kun on nimittäin aina joku ihminen, joka on sanonut kriittisellä hetkellä, että "älä vielä luovuta" tai "minä uskon sinuun".

Innostun helposti, kiihdyn nollasta sataan millisekunnissa, kun keksin jonkun uuden kiinnostavan asian. Innostuminen on ihanaa. Mutta se on tuhannesti parempaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa sen innostuksen. Mulla on monta upeaa muistoa niistä hetkistä, kun olen vain purkanut innostumistani, ja joku on kuunnellut ja nauranut kanssani.

Jos tarvitsette muuten piristystä juuri nyt, katsokaapa tämä video YouTubesta. Se on Showaddywaddyn "Under the Moon of Love", seitkytluvulta. Poikien koreografia on yksinkertaisuudessaan... kuplivan naurattava. Video on ihan selvästi tehty ihan tosissaan, mutta aika on tuonut siihen harmitonta, hyväntahtoista koomisuutta. Itse nauroin, ihan vaan sen takia, että sille oli helppoa nauraa.

Toinen video, mille olen nauranut, on Polkkis. Siinä Katri Helena ja Irwin hypähtelevät ympäriinsä Helsinkiä joskus kuuskytluvulla. Hauska renkutus, mutta vielä hauskempaa on hypähtely, ja se, että jompikumpi ei vaan pysy tahdissa....

Tämä hetki

Olen hämmästellyt, kuinka olen tämän koko matkan ajan pystynyt nauttimaan ihan täysillä pienistä asioista, yksittäisistä hetkistä. Toki ajatus päivittäin ajatus harhailee kotisuomeen, ensi kesään ja kaikkiin ihaniin jälleennäkemisiin, mutta sitten muistutankin itseäni siitä (hieman napauttaen), että on aika palata siihen asiaan, mikä oikeasti on ikinä mahdollista saavuttaa: tämä hetki. Kun olen muistuttanut itseäni ihan pienimpien asioiden tärkeydestä, olen välttynyt koti-ikävältä ja saan joka päivästä enemmän irti. Vielä toki on parannettavaa, mutta olen tosi ylpeä siitä, että en elä pelkästään tulevaisuudessa (enää).

Kaiken tämän keskellä olen huomannut, että oman elämän arvot tuntuvat kokoajan vahvemmilta. Mitä arvostan, itsessäni ja muissa? Mikä on tärkeää ja mitä oikeastaan haluan elämältä? Eräänlainen "sumu" alkaa väistymään silmien edestä, tietyiltä osin (toki sitä on vieläkin ihan riittävästi, sumua siis). Keväällä, kun sain tietää, että työlupahakemus meni läpi, mulle tuli jostain varma tunne siitä, että mun yksinkertaisesti on lähdettävä tälle matkalle.  Siispä tein siitä heti mahdollisimman julkista, etten jätä itselleni mitään takaovia auki.

Monia asioita arvostaa enemmän, kun on hetken aikaa ilman niitä. Kuten Salosen hiivatonta ruisleipää (puhumattakaan äidin ruisleivästä, jota ilman olen ollut toooosi pitkän hetken!). Ja sitten ystävät. Ystävät, tärkeät ihmiset, perhe. Tottakai olen arvostanut mun elämäni ihmisiä aikaisemminkin, mutta tässäkin asiassa mun silmät on auenneet, ja nimenomaan siinä mielessä, että olen tajunnut, että mut kyllä muistetaan vaikka olenkin hetken aikaa poissa viikottaisista kuvioista. Kuulen säännöllisesti näistä tärkeistä (siis teistä, jotka tätä luette) ihmisistä, ja miten ihanaa onkin ollut tajuta, että mulla on väliä! Mua ei unohdeta. Mun ystävät pysyy. Haluan nyt tarkentaa, että en sitä ole hetkeäkään epäillyt, tietäen kuinka upeita ihmisiä mun elämässä on. Tarkoitukseni on sanoa, että tämä on yksi niistä asioista joissa mun silmät on auenneet: ihan apposen auki. Tiedättekö mitä tämä ymmärrys on saanut aikaan? Mä pystyn nauttimaan tästä matkasta vielä enemmän, kun se on niin selvää että mulle on aina paikka kotona, ja mun myös halutaan tulevan kotiin.

Nyt on joulukuu, ja olen ihan pian ollut täällä jo kaksi kuukautta. Olympialaisten alkuun on 70 (!) päivää. Joulu on mulle tärkeä, ja sen odottamiseen on aina kuulunut tiettyjä asioita. Tämä jouluaatto tulee olemaan ensimmäinen, jota en vietä sen perinteisen kaavan mukaan, kotona. Mua jännittää, mutta onneksi on sitten oikein hyvä korvaava vaihtoehto, nimittäin sellainen pieni asia kuin New York. Kahden viikon päästä Nykiin (K)! Olen tilannut muuten sinne glögiä ja ruisleipää, ja musta tuntuu että tilauslista kyllä vielä pitenee.

Kohta on itsenäisyyspäivä. Siihenkin suhtautuu jotenkin eri tavalla. En tunne varsinaista ikävää, siis sitä kipeää, mutta sen sijaan kaipaus tulee esiin eri tavalla. Esim. tällä hetkellä en kuuntele oikein muuta kuin iskelmää, ja välillä -kröhöm-, on pakko tanssahdella hieman foksin askeleita peilin edessä :)

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

P.s Toivotan myös oikein hauskaa Itsenäisyyspäivän vastaanottoa I:lle ja E:lle poriin, ja tietenkin kaikille vieraille. Ensi vuonna haluan kernaasti olla paikalla!

Ristiriitaisia tunteita ja auringon paistetta vuorten kupeessa

Yksisanaiset otsikot eivät enää täyttäneet vaatimuksia, joten otan nyt aivan uuden lähestymistavan: kauniit ja rohkeat. Tiedättehän nuo kaunareiden jaksojen nimet, tyyliin "Aamiainen Elvis-ääniselle pojalle", "Thorne, tuskainen baarikärpänen" ja sitten tämä suosikeiden joukkoon kohoava "Onko sinulla vaikea aikuisuus?". Eli nyt saan vetää överit otsikoiden suhteen hyvillä mielin.

Pari viime päivää Vancouver on tarjonnut parastaan. Aurinko on paistanut täydeltä taivaalta, aloittaen päivän mahtavalla auringonnousulla ja lopettaen sen vielä upeampaan auringonlaskuun. Olen vaellellut katuja ja ottanut erittäin rauhallisesti, illat istunut syömässä vanhan ystävän kanssa päivittämässä kahden vuoden aukkoa. Snoukkaamaan me ei päästy, koska Daniel joutui selvittämään passinsa tilannetta koko päivän Australian lähetystössä.

Yksi parhaista asioista matkustamisessa on ehkä juuri se, että yhtäkkiä vanhojen ystävien tiet kohtaavat jälleen. Illalliset on kuluneet melkoisen vauhdikkaasti, sillä olen kuunnellut matkatarinoita ympäri maailman. Danielilla on nimittäin tällainen työ: 2 viikkoa töissä Kirgistanissa kaivoksella, tekemässä ties mitä, jonka jälkeen kaksi viikkoa vapaata ja eikun sormella osoittamaan mihin haluaisi lennähtää: firma maksaa. Seuraus tästä on, usein juuri se, mitä D juuri tällä hetkellä toteuttaa. Kolme päivää Vankussa, kolme päivää Calgaryssa, ja sitten Japaniin. D:n luonne taas on täysin herrasmies, ei mitään yrityksiä tai vihjailuja, me ollaan kavereita. Ja ne matkajutut! Ilmeisesti Dssä on sitä jotain, jonka takia se aina joutuu maiden rajoilla tullin tarkastuksiin. Erityistarkastuksiin. Omien sanojensa mukaan kun hänellä "on hieman vaikeuksia ottaa käskyjä vastaan". Olen hyvin onnellinen, että mulla on tällainen ystävä.

Tänään D suuntasi siis Calgaryyn ja oli aika sanoa hyvästit, jota inhoan. Ne oli ensimmäiset hyvästit tällä matkalla, jossei lasketa ystäviä kotona. Niitä en kyllä laske, koska ne ei ole hyvästejä vaan näkemisiin-toivotuksia. Kaverit maailmalla taas... sovittiin kyllä Dn kanssa että jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin nähdään kahden vuoden päästä. Mutta sitten taas, eihän sitä tiedä. Yritän kaikin voimin olla ajattelematta sitä, että joudun sanomaan heippa niin monelle ystävällä maaliskuussa. On tämä hassua tämä matkustaminen...ristiriitaisia tunteita auringon alla.


Tänään kuljeskelin omissa ajatuksissani keskustassa, ja huomasin että aurinko alkaa laskea. Aloin kiiruhtaa kohti biitsiä, että ehdin nauttimaan siitä kunnolla. Koin yhden parhaista hetkistä koko reissulla. Tässä hieman kuvasatoa.

Salakuvasin söpöä pariskuntaa ja mulle niin tunnelmallista rahtilaivaa!

Burrard Bridge.Yllättävän hyvä!

-

Yritin miettiä otsikkoa tälle postaukselle, mutta jotenkin en onnistunut millään tiivistämään sisältöä otsikkoon. Aika jännä päivä! Aamulla kun kävelin bussille, jotain tuntui puuttuvan. Kävely tuntui jotenkin ihmeellisen kevyeltä ja hiljaiselta. Yhtäkkiä tajusin että taivaalta ei tullut vettä! Kaikki oli ihan kuivaa. Melkein samalla hetkellä, kun tajusin sen ettei sada, alkoi sataa. Taivaan täydeltä.

Olin ihan varma, että kukaan ei vaivaudu Cypressille laskemaan mäkeä kaatosateessa. Aamukymmeneltä alkoi kuitenkin näyttää tältä:

Kirkkaan sininen taivas pilkottaa! Tämä on samalla se maisema jota katselen ikkunasta joka päivä töissä. Valkoiset teltat ovat VANOCin eli, Olympialaisten järjestelytoimikunnan kamaa, ja todella ahkerat työmiehet yrittävät pitää niitä puhtaana lumipeitosta. Työkavereiden kanssa ollaan seurattu melkoisen huvittuneina, kuinka nämä kyseiset duunarit laskevat mäkeä lapioillaan ja lapioivat samaa lumikasaa oven edestä helposti useamman tunnin. Mun mielestä on pelkästään hauskaa, että ihmiset osaavat pitää hauskaa!

Ja lisää sinistä taivasta. Tähän näkyyn ei varmaan kyllästy ikinä! Taivas pysyi kirkkaana koko päivän, ja kun kotimatka bussin kyydissä alkoi, sai vielä kaiken päälle ihastella täydellistä oranssia auringonlaskua. Aurinko laski Vancouver-saaren (toisella puolella lahtea) vuorten taakse, värjäten taivaan kirkkailla väreillä, jättäen vuoret tumman sinertäviksi. Vuoret taas näyttivät jatkuvan suoraan mereen, joka näytti pehmeältä sametilta... niin kaunista.

Kun tulin kotiin, kummallisuudet jatkuivat. Mun kämppis pyysi, etten muuttaisi joulukuun jälkeen. Keskusteltiin asiasta, ja sanoin, että haluan olla iloinen tullessani kotiin. Erika totesi, että ei ole mun syy, että sillä on paljon paineita, ja kiitti että en herätä sitä enää aamuisin. Nyt olen kahden vaiheilla. Tavallaan ehdin jo päästä "muutosmoodiin", ja olin ihan innoissani että olen muuttamassa. Sitten taas toisaalta hieman laiskottaa, ja kyllähän mä tykkään kovasti tästäkin paikasta. Tässä sitä sitten sulatellaan vaihtoehtoja. Oon kyllä tosi hämmentynyt tästä kehityksen suunnasta...

Illalla tapasin ystävän, jota en ole nähnyt kahteen vuoteen! Aikaisemmalla (2007) Vancouverin reissulla tapasin tämän kyseisen Aussin, joka sattui nyt matkaamaan jälleen Kanadaan. Oli tosi hauskaa jälleen törmätä, ja huomenna me lähdetään snoukkaamaan. Ihan huippua!

Linkki :D

Tässä korjattu linkki, irvistävän ponin sijaan. Kiitos K:lle infosta :) Huominen vielä töitä, ja sitten tapaan yhden ystävän jota en ole nähnyt kahteen vuoteen!

P.s ohjeiden lukeminen on aina suositeltavaa, itseltäni se usein innostuksen lomassa jää vähän puolitiehen... :D

Persoonallisuustesti

Netistä löytyy kaikkea hauskaa, mm. tämä persoonallisuustesti joka jakaa ihmiset yhdeksään eri tyyppiin. Itse sain tulokseksi "Innostuvan Suunnittelijan" joka kuvasi minua yllättävän hyvin. Tässä kuvaus pitkästi, jos jotakuta kiinnostaa lukea :) Olisin myös kovin kiinnostunut kuulemaan, mitä tuloksia muut, jotka testin tekevät, saavat! Saisinkohan tuloksia sähköpostiin/kommenttilootaan/facebookiin?

"Seiskat (innostuvat suunnittelijat) nauttivat uusista ideoista, ihmisistä ja seikkailuista. He ovat hurmaavia, energisiä, myönteisiä ja täynnä uusia ideoita. Seiskalla on yleensä monta rautaa tulessa yhtä aikaa ja hän on usein juuri tulossa matkoilta, lähdössä jonnekin tai ainakin suunnittelee toteuttavansa jonkin hauskan projektin lähiaikoina. Seiskat pursuavat innostunutta energiaa, ideoita ja uusia suunnitelmia. Seiskoilla on ainutlaatuinen kyky nähdä asioiden mahdollisuudet ja valoisat puolet. He ovat luonnostaan optimistisia eivätkä lannistu esteistä kovin helposti. Seiskan aktiivinen mieli keksii yleensä ulospääsyn hankalista tilanteista ja ratkaisun pulmaan kuin pulmaan.  

Seiskat ovat loistavia ideoimaan uutta ja heidän vilkas ja luova mielikuvituksensa tuottaa joskus enemmän ideoita kuin mitä he ehtivät käytännössä toteuttaa. Seiska saattaa jättää asioita myös puolitiehen tai velvollisuuksia hoitamatta, jos hän tuntee, että ne rajoittavat liikaa hänen vapauttaan tai hyvän olon tunnettaan. Koska Seiskalle on tärkeää säilyttää oma vapautensa ja onnellisuutensa, hän kokee rajoitukset ja tiukat säännöt joskus pikkumaisina ja ahdistavina. Seiskat tekevät yleensä oman päänsä mukaan eivätkä anna toisten eriävien mielipiteiden liikaa hidastaa tahtiaan."

Kiepsautus

Etsiskelin nettisivustolta nimeltä www.ilmainensanakirja.fi suomennosta sanalle tip. Olen lukenut viimeaikoina Malcolm Gladwellin kirjaa The Tipping Point, joka kertoo sosiaalisista "katkeamispisteistä", asioista, hetkistä ja ihmisistä jotka saavat tietyn asian muodostumaan epidemiaksi, oli sitten kysymys influenssasta tai muoti-ilmiöstä. Sivuston tarjoamista suomennoksista ehdottomasti hauskin oli tämän postauksen otsikko kiepsautus, joka myös kuvaa jotenkin todella osuvasti juuri tätä hetkeä.

Olen tänään viettänyt ihan älyttömän hauskan illan Annan seurassa, aloittaen sen kovin Pohjois-Amerikkalaisella tavalla luistelemalla puistossa, jossa yritin pysyä ensinnäkin pystyssä ja toisekseen yrittäen pysyä pois sellaisten ihmisten tieltä jotka kompensoivat tasapainon puutetta luistimilla heiluttamalla käsiään täysin holtittomasti ja vetämällä mukaansa kaiken mistä saa kiinni jos sattuu kaatumaan. Selvisimme luistelusta ehjin nahoin ja suuntasimme illalliselle. En muista koska olisin nauranut yhtä paljon ääneen (ehkä se oli omissa läksäreissäni), sillä yritin opettaa Annaa laskemaan suomeksi kymmeneen ja muutamia muita fraaseja. En tiedä mitä se tyttö tekee, mutta jostain se tyttö kehittää paksuimman venäläisen aksentin, mitä olen koskaan kuullut. Ja Annahan on siis Australiasta! Ärrät surisee niin paksuina, kuin vain voi kuvitella. Ehkä me kohdataan juuri sellaisia ihmisiä, joita me tiettyinä hetkinä tarvitaan. Tänä iltana mä tarvitsin naurua.

Olen päättänyt muuttaa. Tällä hetkellä mun ja mun kämppiksen aikataulut on niin erilaiset (mä herään kuudelta, kämppis myöhemmin), että se ei ole kenenkään kannalta järkevää että jään tänne, sillä se kiristää ihan turhaan välejä. Mulla on ollut tässä kodissa ihanaa, mutta nyt on aika jatkaa eteenpäin. Yksi asia, joka tavallaan on niin kovin mua, mutta sitten taas toisaalta juuri sellainen piirre, jota haluaisin vähän muokata, on se, että otan kovin henkilökohtaisesti asiat, joissa ihmiset eivät tule toimeen. Jostain syystä koen sen epäonnistumisena, kun yleensä tulen toimeen sadasta ihmisestä 99 kanssa. Toisaalta, toisen ihmisen kanssa eläminen pienessä asunnossa on vaativa tilanne. Tästä samaisesta asiasta- muutoksista ja siitä että uskaltaa tehdä niitä-  olen kirjoittanut juuri tällä viikolla- niin se alitajunta on edellä tietoisuutta. Aistii pienimmätkin epävireydet. Näissä tilanteissa on vaan pakko uskaltaa olla oma itsensä. Ja se, jos joku, vaatii rohkeutta. Yksin en ehkä olisi uskaltanut olla rohkea, mutta viestittely kahden ihmisen kanssa, joita onnekseni saan kutsua ystäviksi, sai silmät avautumaan. Jälleen kerran. Karoliina ja Katja muistutti mua siitä, että vaikka ihmiset on erilaisia, se on ihan ok että mä olen tällainen kuin olen.

Kaiken päälle Anna, joka sai mut nauramaan maha kippurassa. Ihmiset on erilaisia, ja niin se pitääkin olla. Mä olen tällainen. Ja mä olen täällä oppimassa. Kaikenlaista. Kiepsauttamassa.

Ja nyt mä taas suuntaan uuteen paikkaan, tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja mä olen juuri tällä hetkellä aika innoissani siitä.

Hidastus

Aloitan tätä kirjoitusta kahvilassa, sateisena päivänä takkatulen vieressä. Ja vaikka takkatuli onkin sähköinen, ei se haittaa mua ollenkaan, vaan ajaa kyllä asiansa. Tämä kahvila on uusi löytö, ja jostain kumman syystä mulle tulee ihan Lontoo mieleen. Olen kerran elämässäni ollut Lontoossa, 13-vuotiaana, joten en voi edes sanoa miksi tämä muistuttaa Brittilästä, mutta niin vain tekee. Ehkä se on tämä avaruus, maanläheiset mutta vaaleat värit ja ruskea-beige matto. Tai sitten se on tämä pianomusiikki, jota en varmaankaan itse valitsisi, mutta jota taas juuri tällä hetkellä en vaihtaisi mihinkään muuhun.  Ja miksi juuri nämä asiat tuovat mielikuvan sieltä, en tiedä... mutta viihdyn!

Vapaapäivänä on aikaa hengähtää, ja juuri sitä olenkin tänään tehnyt. Aamulla otin ihan rauhallisesti, ja juttelin nettipuheluita K:n ja T:n kanssa. Tuntuu, että tekemällä asioita pikkuhiljaa ja rauhassa, sitä tavallaan kuorii itseään kaikesta ylimääräisestä, viikon aikana kerääntyneestä. Ja sen sijaan, että juoksisin ihan päättömänä paikasta toiseen, yrittäen saada aikaan kaiken mitä muka pitäisi, on älyttömän rentouttavaa ihan vain hidastaa. Tehdä vähemmän ja keskittyä enemmän niihin asioihin mitä tekee. Huomaan itsessäni selvää siirtymistä määräajattelusta laatuajatteluun, ja varsinkin ns. Slow Movement on ruvennut kiehtomaan. Että ehkä sillä ei olekaan niin väliä, mikä musta tulee isona, jos olen onnellinen juuri tässä hetkessä. Jotenkin sitä huomaa, että mitä parempi olo itsellä on, sitä parempi on myös kanssaeläjillä ja lähimmillä. Positiivisuus tarttuu? Että onkin kotoisaa ajatella tällaisia takkatulen lämmössä, rennosti retkottaen nojatuolissa. Kun istahdin tähän pari tuntia sitten, otin kengätkin vaan pois jalasta, kun on niin kotoinen olo.

Tämä kuoriutumisen tunne alkoi jo aamulla nettipuhelukeskusteluissa. Miten olenkin niin onnekas, että mun elämässä on sellaisia ihmisiä jotka osaa paitsi kannustaa ja rohkaista mua, myös kyseenalaistaa tosi rakentavasti. Mistä ne onkin tulleet? Mun mammani, eli äitin äiti, muistaakseni sanoi aina jotain maailman turuista... ehkä sieltä. Olen myös huomannut itsessäni muutoksia tämän reissun aikana. Kun tulee kommunikoitua monien ystävien kanssa nimenomaan sanoilla, sähköpostitse ja fb:ssä, oon ruvennut ensinnäkin pääsemään "syvemmälle" ja paljastamaan myös itsestäni uusia kerroksia. Tämän blogin rehellisyyskin on yllättänyt mut, ja se tuntuu pelkästään hyvältä. Mihinköhän tämä mut vielä vie?

Luen tällä hetkellä Gregory David Robertsin Shantaramia, jonka sivuilla törmäsin mun mielestä ihan mainioon kuvaukseen kanadalaisista. Otan nyt oikeuden suomentaa sen tähän aika vapaasti:

"Se on todella hyvää", pidempi mies sanoi. Hänen hymynsä oli lämmin ja antelias - sellainen leveä, avoin hymy, jonka olin vuosia sitten oppinut yhdistämään Kanadaan ja kanadalaisiin"

Tällaisia hymyjä ja ihmisiä saa kohdata melkein päivittäin. Ihmiset on täällä erilaisia. En sano että parempia, ei, mutta erilaisia kuitenkin. Se myös tarttuu, ja huomaan että keskusteluja ihan vieraiden ihmisten kanssa on päivä päivältä helpompi aloittaa. Ei ne välttämättä mitään elämää mullistavia keskusteluja ole, mutta nautin silti. Kuten juuri äsken, eräs tyttö sanoi minulle, nähdessään juuri tämän kyseisen kirjan jota luen, että "Toi on tosi hyvä kirja, mä luen sitä myös parhaillani", ja kun kerroin että olen juuri aloittanut, se vaan sanoi että toivottavasti nautin siitä yhtä paljon kuin mitä se on nauttinut. Tuli hyvä mieli. Joten ehkä sittenkin juuri tällaiset pienet asiat on niitä elämää mullistavia, jos niiden antaa olla?

Kohta lähden Annan kanssa snoukkaa metsästämään.

Mistä tänään nautin, Osa II

Viimeinen työpäivä ennen ansaittua viikonloppua, joka tällä kertaa ajoittui mulla keskiviikolle ja torstaille. Oltiin työvuorossa kaksin Estherin kanssa. Pari sanaa tästä tytöstä: tiedättehän niitä ihmisiä, joissa on vaan sitä jotain, ettei niistä yksinkertaisesti voi olla pitämättä! No, tässä on yksi sellainen. Älyttömän mukava, nauravainen ja rehellinen. Kertoo mitä ajattelee, ei esitä, on sitä mitä on. Sellainen jolla ei ole mitään tarvetta näyttää uusille ihmisille, kuinka "hyvä" on. On vaan oma itsensä.

Tänään juttelin Estherin kanssa kaikenlaisesta, suomalaisesta ja taiwanilaisesta kulttuurista ja tulevaisuuden suunnitelmista ja toiveista. Oli hauskaa kuulla taiwanilaisesta elämästä. Esther sanoi, että aikaisemmin se vaan halusi kokoajan tienata rahaa, lisää ja lisää ja lisää. Teki vaan töitä enemmän. Oli hirvittävän stressaantunut, vapaa-aikaa vähän. Sitten tapahtui muutoksia, ja Esther tuli tänne. Nykyään E:n filosofia: Ihan vain nautin elämästä. Ihan vaan annan mennä.

Miten tollaisesta ihmisestä voisi olla pitämättä? Ihana keskustelu, ihana tyttö.

Mistä tänään nautin, Osa I

Ah, tämä oli itseasiassa eilen maanantaina. Töiden jälkeen suunnistin Estherin (työkaveri Taiwanista) kanssa illalliselle, ihan vain huvin vuoksi. Suuntasimme Stepho'siin, joka on tosi suosittu ja kuuluisa kreikkalainen ravintola täällä. Ja huh, mikä nautinto! Musta on tullut täällä vahingossa lähes kasvissyöjä, mutta Stepho'sissa tilasin Tavernan spesiaalin, paahdettua lammasta... ja voi että, se oli varmastikin parasta lihaa mitä olen ikinä syönyt (lukuunottamatta tietenkin Iskän possua, jota nyt ei vaan voi voittaa). Älyttömän mureaa, ja se tarjoiltiin kreikkalaisen salaatin kera. Stepho'sista tuli heti mun lempipaikka, ja menen varmasti sinne monta kertaa vielä ennen maaliskuuta.

Reissun vierestä

Tätä kirjoitetaan Fazerin sinisen, joka saapui tänään postissa, voimalla. Sen saapumiselle ja viipymiselle oli siis syynsä, sillä parempaa ajankohtaa ei yksinkertaisesti olisi voinut olla, kuin pitkän työrupeaman päätteeksi. Kiitos K <3 Musta tuntuu että tästä on tulossa hehtaaripostaus, ainakin kun arvioin niitä päässä surisevien ajatusten määrää, joista haluan kirjoittaa. T:n sanoin: miltä tuntuu kun on noin paljon asioita päässä? No... ehkä hieman mehiläispesältä? Hunajaa tulossa, tai sitten ei. Kirjoitan tätä blogia yhtäpaljon omaksi ilokseni, kuin lukijoillekin. On ihanaa saada palautetta! Mutta siis, mitä tänne kirjoitankaan, kohdistan sen erityisesti itselleni. Tämä alustuksena sille, mistä haluan tällä kertaa kirjoittaa. Tämän postauksen aloitin jo pari päivää sitten, hyppäämällä viideltä sängystä ylös kirjoittamaan. Mitähän se kertoo? No, tästä lähtee:

Nyt on pakko blogata vähän reissun vierestä. Olen löytänyt enemmän ja vähemmän puolivahingossa liudan ihan loistavia blogeja, joita seuraan aktiivisesti. Tuntuu, että tosi monet ihmiset ovat juuri tällä hetkellä vähän niinkuin murroksessa, mutta ehdottomasti positiivisempaan suuntaan. Isot muutokset ravistelevat, mutta myös inspiroivat ja uudistavat. Haluaisin itse oppia säilyttämään tämän uudistumisen, joka tuo mukanaan tietynlaista avarakatseisuutta. Multa on myös kysytty, että miten uskallan tehdä jotain tällaista. Oon ohittanut sen vaiheen, jossa mietin että uskaltaisinko vai enkö. Kysymys ei ole siitä, etteikö pelottaisi tai jännittäisi- voin kertoa että kyllä pelotti ja kyllä jännitti! Mutta yksinkertaisesti en vain anna sille tilaa, etten uskaltaisi. Mä vähän niinkuin... "sinkoudun". Annan mennä. Koska, kuten äiti on monta kertaa sanonut, asioilla on tapana järjestyä.

Näiden asioiden takia tykkään myös seurata ja lukea sellaisten ihmisten ajatuksia, jotka on liikkeellä samanlaisilla eväillä. Aikaisemmin olenkin jo maininnut ihanan pikkuserkkutytön blogin. Nella kirjoittaa energisesti ja positiivisesti, ja nautiskelee elämästään täysillä. Ja ennen kaikkea: ei murehdi turhia! Muita mainioita blogeja, joita tällä hetkellä seuraan nenä ruudussa ovat Tundralifestyle, Matkalla-blogi, kermaomena ja Quinoaa muutamia mainitakseni. Aika hipahtavaa, mutta I:n sanoin: minä olenkin ismeilijä. En oleta, että jakaisitte samoja mielenkiinnon kohteita, mutta halusin listata muutamia blogeja, jotka mun mielestä "värähtelee positiivisesti". Tais mennä vielä äskestäkin hipimmäksi :P

Nyt siis asiaan. Lyhyesti: Mun mielestä elämä on ihan turhan lyhyt murehdittavaksi. Tai siihen, että olisi huolissaan siitä onko joku ratkaisu oikea tai väärä. Paljon tärkeämpää on se, että uskaltaa tehdä sen ratkaisun, ja sitten elää sen kanssa. Ja mä olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että kenenkään ei "kuulu" olla onneton tai kohdata pelkkiä vastoinkäymisiä. Päinvastoin, mun mielestä elämästä on enemmänkin tarkoitus nauttia, kuin murehtia sitä.  Vähän epämääräistä, koitan tarkentaa.

Jos joku asia harmittaa oikein kunnolla, tai jokin asia painaa viikosta toiseen ja ns. v*********, on olemassa kaksi hyvää ratkaisua, ja yksi huono. Ensinnäkin, sen harmituksen kohteen voi yrittää muuttaa. Vaihtaa kampaajaa, vaihtaa ruokakauppaa, työpaikkaa, asuntoa tms. Tämä on mun mielestä hyvä vaihtoehto, jos onnellisuus sillä kasvaa ja asia on yksinkertaisesti niin suuri, että se lohkaisee ison osan omasta energiasta, turhaan. Jotkut asiat on niin isoja. Ja kuten sanottu, muutos piristää. Se pakottaa ajattelemaan uudella tavalla. Toinen hyvä vaihtoehto on muuttaa... omaa ajatteluaan. Kyllä. Lakata valittamasta. Punnita uudestaan se asia joka ottaa päähän. Onko se oikeasti ongelma? Jostain olen lukenut, että "kymmenestä ongelmasta joita meillä on, yhdeksän olemme luoneet itse". On yllättävän helppoa lakata stressaamasta mitättömistä asioista, kun sen kerran oppii. Kolmas vaihtoehto, jota en pidä ollenkaan hyvänä, on olla tekemättä mitään, ja jatkaa valittamista. Valittaminen ei paranna mieltä eikä maailmaa eikä ongelmaa. Eikä tee onnelliseksi.

Tähän lisäten haluan listata muutamia asioita, jotka tekee mielestä paljon positiivisemman. Nämä asiat on sellaisia, jotka on auttanut mua tosi paljon. 1. Juoruamisen ja kaikenlaisen pahan puhumisen lopettaminen. Sellainen ei paranna kenenkään mieltä. Ja on yllättävän helppoa keskittyä mieluummin hyviin asioihin, ja niistä todellakin tulee parempi mieli. 2. Nauraminen ja iloitseminen. Mikään ei ole hauskempaa ja tuota enemmän iloa, kuin ihan pikkuriikkisistä asioista nauttiminen. Kuten vaikka aamupuurosta, jokaisesta lusikallisesta. Tähän lisäisin myös sen, että kun saavuttaa jonkun pitkäaikaisen tavoitteen, niin siitä saa iloita ja hihkua ja olla onnellinen. Muistan, kuinka kävelin keväällä Jennin työhuoneeseen sen jälkeen kun olin saanut tietää että työlupa Kanadaan järjestyi. Hypin ja pompin ja Jenniä nauratti. Mun mielestä iloitseminen on yksinkertaisesti kivaa. 3. Positiivisten puolien etsiminen ja löytäminen. Nyt kun mulla on täällä työt alkaneet, ja vapaa-aikaa on huomattavasti vähemmän, olen päättänyt kirjoittaa joka päivältä muistiin sellaisen asian, josta olen nauttinut tai ilahtunut.

Että sellainen purkaus :) Ja haluan muistuttaa, että kirjoitan myös itselleni. Sanoisin kuitenkin, että jos sinulla on joku unelma, aseta tavoite, ja tee töitä sen saavuttamiseksi. Ja jos "työ" kuulostaa ikävältä, niin käytä jotain muuta sanaa. Vaikka "taiteile" sen saavuttamiseksi. Jonkun viisaan sanoin, tärkeintä ei ole vauhti, vaan suunta.

Ja vielä pari lainausta, kun tuntuvat hyviltä. Ja mä nyt tykkään sanoista :D

"Kun olet elossa, sinun pitää heiluttaa käsiäsi, hyppiä, metelöidä, nauraa ja puhua ihmisten kanssa, koska elämä on tismalleen kuoleman vastakohta" -Paulo Coelho (eli K:n termein Pauli Kohelo)

"Se mitä teemme, mittaa sitä mitä olemme. Jos kuvittelemme päivittäiset toimemme työnä, meistä tulee työläisiä. Jos kuvittelemme toimintamme taiteena, meistä tulee taiteilijoita" -Jeffrey Patenaude

Terveisin,
melkoisen hipahtava Laura

Lumi

Pari lumikuvaa, jotka räpsäisin töiden jälkeen Cypressillä. Lunta tuiskutti ja uutta lunta on tullut tällä viikolla joku metri. Todella kaunista, tulee joulu mieleen. Ja kaikki ne ihanat viikonloppuaamut tallilla, kun ketään ei ole missään, ja pääsee hevosen kanssa talviseen metsään. Niinä hetkinä aika katoaa, on vain hevosen askeleet hangessa, ja höyryävä hengitys.

Salamaton räpäsäisy ja michelinukkotakki :) Takana mun työpaikka, Cypress Creek Lodge. Tämä lauantai oli toistaiseksi kiireisin, ja-vaikka itse sanokin- mä olin aivan tulessa ihmisten kanssa. Mä vaan rakastan kommunikoida.

Päivän sana:

Abbreviation : Nimen lyhennys, esim Canada on Ca tai Finland on Fin. Opin sen tänään :D

Lohikäärmehedelmä

Tein tuttavuutta tänään sen kanssa, siis lohikäärmeen. Tältä se näytti:

Harmaa sisältä, pinkki päältä, kiva kontrasti! Maku muistutti kiiviä, ehkä. On se jännä! Ei sitten muuta kuin että vuorilla tuiskutti lunta ja keskustassa tietenkin vettä. Anything for the Olympics... :P

Painavaa asiaa

Vapaapäivät juoksee nopiaan. Suuri kumisaappaanmetsästys on  nyt päättynyt, ja mun mieltä lämmittää jo valmiiksi se että nyt mun varpaat ei palele märissä kengissä, kun kahlaan ajoittaisessa sohjossa Cypressillä. Pääsin tänään ylittämään taas Burrard-siltaa, joka on mun lemppari kolmesta keskustaan johtavasta sillasta. Se on selvästi tarkoitettukin sellaiseen "mielihyvä ja maiseman-ihailu"-käyskentelyyn, ainakin enemmän kuin Granville ja Cambie. Maisematkin tietenkin on aika paljon paremmat kuin kahdella muulla sillalla. Tässä Burrard:

Kiireettöminä päivinä yritän kävellä hitaasti. Mun mielestä ihan turha yrittää ryysätä paikasta A paikkaan B mahdollisimman nopeasti, jos ei ole pakko. Hidastamalla ehtii nauttimaan erilailla, ja kuten monta kertaa olenkin jo maininnut, nauttimaan ihan vaan siitä kävelemisestä. Ja tietysti huomaamaan ja huomioimaankin eri tavalla. Mä huomioin ihmisiä. Eilen kirjoitin aika paljon hymyilemisestä, ja tänään mua vastaan tuli hymynkerääjä-sellainen papparainen joka liikkui kaikessa rauhassa ja kun katseet kohtasi, se hymyili jo valmiiksi. No mullahan levisi virnistys sitten koko naamalle ja se kesti ainakin seuraavat 50 metriä. Mietin vain, että aika helppoa on saada toinen ihminen iloiseksi.

Joissain asioissa mulla on tosi vahvat mielipiteet. Esimerkiksi nyt vaikka siinä, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Aina on myös valinnan mahdollisuus: saako jokin vastoinkäyminen surulliseksi tai vihaiseksi, vai työntääkö sen mielestään ja tekee tilaa paremmille ajatuksille. Olen viimeaikoina tajunnut, että jos jollain on huono päivä, ja se sitten kaataa kuravettä niskaan, niin se on ihan mun valittavissa, otanko siitä paineita vai en. Siis mun itseni valittavissa, saan tehdä päätöksen ihan itse! On tosi vapauttavaa kun olen ymmärtänyt tällaisen itsestään selvän asian.

Lopuksi vielä mietittävää ihan kaikille, mutta erityisesti aspaajille. Tämän päivän nettisurffailu tuotti aika kivan löydöksen. Linkistä löytyy video Jukka Harjun luennolta, jossa mun mielestä esitetään aika kivasti muutamia asioita. Videossa kohdalla 1:34 tulee asiaa "appelsiineista" ja muista sellaisista, joten jos ei jaksa koko videota katsoa, niin aloittakaa siitä. Jukka puhuu siitä, että ihmiset voivat antaa vain sitä mitä he ovat sisältä. Jos puristat appelsiinia-saat appelsiinimehua. Asiakaspalvelussa ja muussakin ihmisten välisissä kanssakäymisissä joutuu välillä kohtaamaan melkoisia...tapauksia. Joskus sitä joutuu kuuntelemaan aika paljon kaikenlaista, suoraa huutoa ja haukkumistakin ehkä. Mutta kuten Jukka sanoo, että sisältä purkautuu mitä sisällä on. Seuraavan kerran kun asiakas (tai kuka tahansa) remuaa, voi ajatella, että no, ole sinä tuollainen sisältä, minä olen mieluummin tällainen. Jälleen kerran aika vapauttavaa :D

Tässä vielä mun ihanat kumpparit. Mikään ei tee iloisemmaksi kuin kuivat jalat sadesäällä. Tai loskasäällä! :D

Rentoilua

Viimeviikon torstaina oli siis mun synttäripäivä ja Cypressin koulutus ja mun päässä liikkui kaikenlaisia ajatuksia. Istuskelin kahvilassa ja join kahvia ja tummaa suklaata ja nautiskelin hetkestä. Olen ruvennut keräilemään hymyjä. Välillä oon vaan niin iloisella tuulella, että hymy kareilee mun suupielissä, ja  näytän varmaan siltä että mulla on joku suuri salaisuus joka huvittaa mua suuresti. Välillä se "kareilu" muuttuukin ihan kunnon hymyksi, ja silloin tapahtuu "kummia". Mä saan hymyjä takaisin, josta tulee vaan ihan hirvittävän hyvä mieli. Ihmiset hymyilee, ne ei ole pelkkiä jähmettyneitä naamioita. Sen kahvilan sohvaryhmällä istui neljä toisille tuntematonta ihmistä, ja jossain vaiheessa hymyilin niille kaikille-kaikki hymyili takaisin. Mua rupesi naurattamaan, koska eihän tällaisessa tilanteessa voi olla ajattelematta kuin että "noi pitää mua varmaan ihan pöpinä". Ja sitten rupesi naurattamaan vielä lisää. Olin siinä hetkessä ihan hirvittävän onnellinen, ja lupasin itselleni että muistan nauttia joka ainoasta päivästä seuraavan 365 päivän aikana.

Joulukoristeet on valtaamassa tilaa täällä (varmaan myös siellä suomessa). Pidän joulusta, kuten olen kai aiemmin sanonutkin. Onneksi lukijoista taitaa löytyä myös yksi jouluhöperö Kummituskin :D

Sitten pari sanaa menneestä viikonlopusta. Perjantai oli mun ensimmäinen työpäivä, ja mun työkavereina oli Amy ja Henry. Amy on kanadalainen, ja ainakin ensimmäisen päivän perusteella ihan upea persoona. Oltiin ekaa päivää tekemisissä ja puhuttiin sellaisista kevyistä aiheista kuin että mitä me halutaan elämältä. Amy haluaa tehdä hyväntekeväisyystyötä, juosta maratoneja ja kasvattaa parhaillaan hiuksiaan että voi lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen. Henry on britti ja meidän esimies, samanlaisella työluvalla täällä kuin minäkin, paitsi että suunnitelmissa kuulemma muuttua kanadalaiseksi tulevaisuudessa, koska tyttöystävä asuu täällä. Henry puhuu pehmeimmällä brittiaksentilla mitä mä olen koskaan kuullut, ehkä jopa hieman Hyacinth-mäisesti. Se on ihan loistava!

Lauantaina sain kyydin töihin ja takaisin Padraicilta (Patrick), joka on Quebecistä ja opiskelee täällä. Ihan kiva saada kyyti, lyhentää mun työpäivää sellaisen 2,5tuntia :) Oon viihtynyt töissä, kun kaikki ihmiset on tosi hyvää seuraa. Parasta, ehdottomasti parasta mun työssä on kuitenkin asiakkaat. Suurimmaksi osaksi ne on tosi iloisia, kun ne nyt kuitenkin tulee Cypressille laskettelemaan ja lautailemaan. Ne tulee siis pitämään hauskaa. Mä tykkään puhua ihmisille, ja tässä ympäristössä se vielä korostuu ja helpottuu. Mun englannin kielikin on parantunut taas ihan hurjasti. Eilen innostuin ihan kamalasti, kun pääsin puhumaan kaksi lausetta venäjää (osaan yhteensä varmaan neljä) ja mua ymmärrettiin! Mahassa kupli innostus sen jälkeen ainakin pari tuntia. Rupesin miettimään, että ehkä mun pitäisi ruveta seuraamaan talviolympialaisia, seuraavat (Vancouverin jälkeen) on muistaakseni Venäjällä. Kyllähän sitä kielen oppii neljässä vuodessa?

Huomaatte varmaan siis, että olen aika innostunut aika lailla kaikesta tällä hetkellä!

Laskettelukausi on alkanut!

Ja sen myötä mun työt tietenkin. Torstai-iltana meillä oli koulutus Cypress Mountainilla, jonka päätteeksi meidän tuleva esimies vain kysyi, että huomenna avataan ja pääseekö kukaan töihin. Aloitin perjantaiaamuna ja viikonloppu vierähtikin lumisissa maisemissa. Joka kerta on ollut yhtä jännää ajaa aamulla ylös vuorille lumeen ja illalla tulla takaisin syksyn "lämpöön". Kaikkein parasta on se, että ihmiset on kamalan innoissaan lumikauden alkamisesta. Pari kertaa olen kadunkulmassa kuullut huudahduksia "Whistlerissä on jo metri lunta!" ja "Cypress avasi tänään!". Se on niin puhdasta iloa ja innostusta että siitä tulee väkisinkin hyvälle tuulelle.

Paljon on kerrottavaa viimepäiviltä, mutta taidan tehdä sen maanantaina (mulla on siis sunnuntai-ilta) tai tiistaina, jotka mulla on vapaana. Olen myös luovuttanut-tarvitsen kumisaappaat. Ilman ei yksinkertaisesti pärjää. Huomiseen!

Aamu

Katsokaa mun aamua! Niin ihana väriherätys kun voi olla! Tämä on usein mulle se päivän paras hetki, varsinkin jos saa herätä kiireettä. Ihan raukeena vaan siristellä silmiä ja antaa auringon herätellä.

Tänään on mun synttäripäivä ja taivas on sininen. Olen ottanut oikeuden viettää tätä päivää pitkän kaavan mukaan, aloitin jo eilen fiilistelyn, kun Suomessa vaihtui vuorokausi ja jatkan tätä niin kauan kun täällä on torstai. En edes tee mitään ihmeellistä, mutta nauran makeasti itselleni kun olen näin iloissani siitä että tänä vuonna mun synttäripäivä kestää 34 tuntia! Pienet on ilot, mutta sitäkin makeammat!

Eilen kävin Annan kanssa synttäri-illallisella Intialaisessa kasvisravintola Annapurnassa. Viime viikolla oli kokonaista kaksi syö mitä haluat päivää, enkä vieläkään ole oppinut kulkemaan kultaista keskitietä, vaan tulee syötyä helposti pahaan oloon asti. Kaipasin siis jotain simppeliä ja hyvää. No okei. Oikeasti mä valitsin sen paikan koska Justin Timberlake kävi siellä syömässä muutamia viikkoja sitten :P

Mutta ruoka oli hyvää! Parasta oli jutella Annan kanssa siitä, mikä meidät ajoi tulemaan tänne. Oli hauskaa huomata,että meitä oli motivoinut aika samanlaiset ajatukset ja lähtökohdat. Annahan tuli Vancouveriin viikkoa ennen mua, ja puhuttiin siitä miltä tuntui olla täällä periaatteessa ilman suunnitelmaa, aloittaa kaikki alusta. Molemmat oli sitä mieltä, että nyt kun miettii taaksepäin, niin olipahan helppoa!

Tänään mulla on koulutus Cypress Mountainilla. Olen nyt ottanut rennosti 1,5 kuukautta, ja huomaan että se oli juuri se mitä täytyikin tehdä. Olen saanut tehdä täällä kaikkea mitä oon halunnut, löytää omia juttuja ja vaan nautiskella, liikkua, syödä. Kivaa on myös huomata, että nyt odotan innolla töiden alkamista ja uusiin ihmisiin tutustumista. Olen ihan täpinöissäni! Tästä tulikin mieleeni vielä yksi asia, mistä Annan kanssa puhuttiin. Kumpikaan meistä ei tiedä, missä on ja mitä tekee ensi kesänä. Yhtäkkiä, siinä syödessä tajusin, että se ei stressaa mua yhtään. Enemmänkin tuntuu siltä, että on kaikki mahdollisuudet avoimina ja saan tehdä ihan mitä huvittaa. Tää on ihan huikea tää vapauden tunne. Jotenkin oon ihan varma, että kun vaan uskoo tulevaisuuteen (ja nauttii tästä hetkestä), saa jonkun hyvän idean tai mahdollisuuden.

Nyt mun täytyy varmaan lähteä vähän juoksemaan tonne pihalle, kun sää on niin kaunis ja olen täynnä energiaa. En muista koska oon viimeksi oikein himoinnut päästä juoksemaan, mutta nyt tuntuu siltä että täytyy mennä. Mä yritän olla hypähtelemättä tuolla niinkuin joku pikkuvarsa, ettei Sipuli lähetä valkotakkisia hakemaan mua. Olen myös pahoillani, jos tämä kupliva iloisuus  ärsyttää jotakin, mutta minkäs teet, olen iloinen ja tämä on mun 34-tuntinen syntymäpäivä.

Pitäkää huolta toisistanne :D

Sihinää

Vielä yksi blogaus, tämä parin viikon hiljaisuus on saanut nyt sitten aikaan ketsuppipulloilmiön. Olen saanut idean! En vielä kerro siitä mitään, mutta tänään kun sain tämän idean, rupesin sihisemään innostuksesta paikallani ja suihkin kotiin hirveätä vauhtia. Olen niin innoissani tästä jouluun liittyvästä ideasta, etten malta päästä toteuttamaan sitä. Kiitos tästä kuuluu Nellalle, joka elämäniloisessa blogissaan paljasti olevansa joulufani, vaikka krääsäily ei kiinnosta. Tismalleen kuten minäkin, antaminen on ihanaa! Siitä se ajatus sitten lähti, ja muutamien viikkojen kuluttua saatte kuulla lisää!

Onnellisuus

Kaksi viikkoa vierähtää nopeasti hyvässä seurassa. Sitten, kun yhtäkkiä on taas yksin... se ravistelee.

Tiistaina suhasin julksilla yhdessä T:n kanssa lentokentälle, josta sitten palasin niinikään julkisilla takaisin päin. Kun kävelin Seattlen keskustassa, ekaa kertaa yksin kahteen viikkoon, satuin vilkaisemaan näyteikkunasta peilautuvaa kuvaa.  Siinä se sitten iski. Ihan karmiva koti-ikävä. Peilikuvassa oli nimittäin vain minä. Yksin. Bussimatka takaisin Vankkuun kesti iäisyyden, sillä jäätiin jumiin rajalle. Vastoin odotuksia, Kanadaan on ollut paljon hankalampi päästä takaisin, kuin rajan ylittäminen USA:an. Lieneekö Olympialaiset syynä että kyselevät niin kovasti?

Tähän väliin on muuten lisättävä, että viimeksi kun ylitin rajan amerikkaan, rajasedäksi sattui sellainen mies, joka oli asunut kaksi vuotta Suomessa. Siinä se sitten kailotti mulle että "HYVÄÄ PÄIVÄÄ" ja "ARJA KORISEVA" ja ties mitä. Se on nimittäin ollut töissä jossain lavoilla, Ulvilassa, vai Hollolassa vai missä se olikaan... eikun Urjalahan se olikin. No, hauska sattuma. Setä puhui hyvin suomea, mutta jostain kumman syystä mä puhuin sitkeästi englantia, enkä edes tajunnut sitä.

Kun lopulta pääsin takaisin kotiin, oli olo jokseenkin tärisevä. Ei siinä auttanut muu kuin soittaa äitille (äiti on hereillä seiskalta aamulla) ja jo taas helpotti. Kummasti auttaa kun ajatukset saa kääntymään muualle tai sitten voi porata silmät päästä jos niin tuntuu.

Tänään on ollut mitä mainioin päivä! Olin kokonaan unohtanut että täällä vietetään Remembrance-päivää, jolla on kai jotain tekemistä sisällissodan tai minkälie sodan kanssa. Täällä on monet paikat kiinni, mukaanlukien kirjasto, josta yritin saada luettavaa nyt kun kirjat on taas kahlattu läpi (ja osa lähti takaisin suomeen). Jatkoin sitten matkaani, koska olen ihan täysin hurahtanut kävelemiseen. Sattumalta sitten taas löysin käytettyjen kirjojen kaupan. Hups. Siellä oli töissä tosi mukava nainen, joka kyseli että minkä tosihyvän kirjan olen viimeksi lukenut. Kun kerroin, se rupesi suosittelemaan ja kaivoi mulle kymmenen kirjaa, jotka on "aivan välttämätöntä lukea". Ah, mä niin pidän siitä kun joku muu rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin mä. Nyt tuossa odottaa kolme korkkaamatonta kirjaa, en malta odottaa että pääsen upottamaan nenäni niihin.

Kirjojeni kera jatkoin sitten matkaa kahvilaan, johon istahdin ikkunan ääreen. Ja yhtäkkiä mun edessä marssi paraati, tähän muistopäivään liittyen! Olin sattumalta valinnut täydellisen paikan paraatin seuraamiseen. Olin paraatista todella innoissani, joka hieman ihmetytti aluksi. Minkä takia olen niin innoissani marssivista veteraaneista ja partiolaisista ja sotilaista? Sitten yhtäkkiä tajusin, mikä siinä viehätti. Se oli yhteisöllisyyden tunne, oli upeaa olla mukana siinä hetkessä, kun ihmiset spontaanisti taputtivat ja osoittivat kunnioitustaan. Ilmapiiri oli jotenkin niin... yhteinen. Mun oli hyvä olla, ja olin onnellinen että sain olla juuri siinä hetkessä, sillä paikalla. Tässä kuvia paraatista:

Kuinka erottua joukosta? Tämä pikkutyttö, jos joku, sen taitaa! Ottakaa mallia! Koko paraatin ajan tämä neitonen seisoi roskiksen päällä, punaisessa takissaan, innostuneena.

Näin myös lopultakin näitä punatakkisia kanadalaisia ratsupoliiseja/metsänvartijoita/mitä lie. Vihdoinkin! Harmi että hevoset olivat jääneet kotiin.

Kyllä se on pienet asiat, joista onnellisuus koostuu. Ja se käy minulle.

Se-Se-SEATTLE

En millään osaa päättää, tykkäänkö Seattlesta vai en. Tykkäisin siitä varmasti enemmän, jos en tietäisi, minkälainen Vancouver on. Tämä blogaus on siis ihan täysin eturistiriitainen, mutta annan tulla silti. Saattaa olla, että rajanylitys painaa jotain näkymätöntä katkaisijaa mun päässä, mutta mä en tykkää amerikasta (ja siis kyllä, Kanada on aaaivan eri asia!). Tämä ei tietenkään ole totta, sillä rakastan New Yorkia. Yritän saada näitä ajatuksia kasaan, ja kertoa niistä hyvistä asioista Seattlessa.

Olenko aiemmin maininnut, että Seattleen on halvempi lentää kuin Vancouveriin? Niin se vaan menee, suunnilleen parisataa euroa. Näiden kahden kaupungin välin voi taittaa bussilla, noin 20€ suunta, bussimatka kestää nelisen tuntia. Siinä syy, miksi vietin parinviikon sisään hieman aikaa Seattlessa, T:n lennot kun saapuivat ja lähtivät sieltä.  Pidettiin majaa City Hostellissa, joka oli positiiivinen kokemus. Rakennus on vuosisadan alusta, ja se on aiemmin palvellut hienostohotellina. Vieressä on aiemmin sijainnut elokuvastudio, joten kaikki 20-luvun  tähdet ovat yöpyneet hostlassa. Mua kiehtoo ihan hulluna tällaiset tarinat! Nyttemmin hostelli on renovoitu (mikä se sana on suomeksi!), ja kaikissa huoneissa on taidetta paikallisten taiteilijoiden käsistä. Taiteilijat saivat maalata huoneet juuri sellaiseksi, kuin halusivat. Osa on nähnyt jo kuvia facebookissa, mutta tässä vielä kuva meidän huoneesta:

Mun lempipaikka Seattlessa on Pike Place Market, kauppahalli. Jos joku on nähnyt elokuvan Uneton Seattlessa, niin siinä elokuvassa pyöritään myös tässä kyseisessä kauppahallissa. Tai näin olen kuullut sanottavan, koska itse en ole elokuvaa nähnyt :) Rakastan paikkaa, koska se on niin täynnä ihmisiä, elämää, värejä, ääniä... tarinoita! Tässä hieman valokuvasatoa Pike Placesta.

Mun teki mieli ostaa tollainen chilinippu ihan vaan sen takia, että noi värit on todella upeat. Pike Place löytyy myös maailman ensimmäinen Starbucks. Tästä pääsenkin toiseen aiheeseen, joka on hyvin Seattlessa. Kahvi. Aikaisemminhan kirjoitin, että join elämäni parasta lattea Cyber-Dogissa, nettikahvilassa. Seattlessa löytyy paljon itsenäisiä pikku kahviloita, jotka paahtaa ja jauhaa itse kahvipapunsa. Tästä tuloksena on äärimmäisen maukasta ja hyvin tehtyä kahvia. Elämän pieniä iloja! Hostellin henkilökunnan suosituksesta läheltä löytyi mainio kahvila, Bedlam. Viime lauantaina listalta löytyi Perfect Latte-täydellinen latte, jota ei voinut ohittaa. Kahvin kaveriksi otin poikkeuksellisesti myös hyvin amerikkalaisittain donitsin, mutta minkälaisen! Tuplasuklaa, mutta luomu ja vegaaninen! Se oli paras donitsi ikinä. Namm.

Parasta Seattlessa on myös asiakaspalvelu. Saatoin toki olla hyvässä paikassa, sillä Hostellilla sain kyllä aivan erinomaista aspaa. Ehkä työntekijät olivat ylpeitä työpaikastaan, mutta apua ja vinkkejä löytyi joka tarpeeseen.

Kaikenkaikkiaan sanoisin, että jos tällä suunnalla liikkuu, Seattleen kannattaa pysähtyä päiväksi. Varsinkin jos sattuu olemaan sateeton päivä (niitä on 50 vuodessa) ja vielä parempi, jos paistaa aurinko.