Aamuajatuksia

Tässä hieman ajatuksia eiliseltä:

"Mulla on taipumus "tehdä kaikesta selvää". Esimerkiksi kahden vuoden takaisen reissun jälkeen olin varma, etten enää lähtisi pidemmäksi aikaa ulkomaille asumaan. Äiti muistaakseni sanoi silloin, että oota kaksi viikkoa ja alat suunnittelemaan jotain muuta. Täällä ollaan taas.

Vancouverista on tullut koti. Aika nöyräksi pistää, kun ymmärtää että osa minusta oikeasti haluaa jäädä. Ainakin kesäksi. Toinen puoli tietysti haluaa kotiin, koska kotonakin on kevät ja kesä tulossa. Ja näiden tunteiden kanssa sitten yrittää tasapainoilla. Mulla on matkalippu kotiin, ja sen aion myös käyttää. Täytyy vain uskoa että asiat selviää kun niiden on aika selvitä."

En julkaissut tuota erillisenä ollenkaan, kun tiedän että on tärkeitä ihmisiä joita se olisi varmaan hämmentänyt ja pelottanut. Lueskelin äsken Lonely Planetin Kanada-opasta, ja sieltä sattui eteen Vancouverin kartta. Tajusin, että se mikä ennen lähtöä oli vain kadunnimiä ja lay-outia (pahoittelut tästä englannin kielen ylimarssista), on nyt oikeasti paikkoja, aikoja ja muistoja. Vähemmästäkin sydän vääntyy. Ajatuksena tuli mieleen myös se, että ehkä mun halu jäädä on enemmänkin ennenaikaista kaipuuta ystäviä kohtaan täällä.

Pystyn näkemään mielikuvissa itseni täällä kesällä, ja kaikki ne seikkailut ja auringon paisteen iholla. Ja pitkät illat ja yöt ja naurut ja keskustelut. Ehkä tämä on jonkinlaista "surutyötä", kun tiedän että olen lähdössä kotiin.

Niin vain on tämä paikka saanut mut "halkeamaan" vähäsen. Rakastan sitä, kuinka täällä puolessa tunnissa pääsee suurkaupungin värikkäästä elämästä ihan keskelle hiljaisuutta ja rauhaa. Rakastan vuoria tässä ympärillä, ja kuinka kauniilta ne näyttää kun katsoo Kitsilanosta lahden yli kirkkaana päivänä tai tähtien loisteessa yöllä. Ja rakastan, enemmän kuin mitään, ihmisiä täällä, ja sitä ilmapiiriä missä saa elää.

Kaiken tämän keskellä tunnen kuitenkin jonkinlaista varmuutta siitä, mitä olen oikeasti ja mitä kaipaan. Sitä osaa, joka on Suomea minussa. Ihan yhtä selvästi, kuin kesän täällä, pystyn näkemään myös kesän Suomessa.  Vappupiknikin linnanpuistossa, ponin tuuppimassa turvallaan Aulangon metsissä ja laitumella, ja ne samaiset pitkät illat ja yöt ja keskustelut ja naurut ystävien kanssa kotona.

Luulin vielä vähän aikaa sitten, että matkustaminen opettaa arvostamaan ja kaipaamaan kotiin. No, olen sitä mieltä edelleenkin, mutta nyt sitä ajatusta hieman hämmentää se, että minulla onkin kaksi kotia. Niinhän sitä sanotaan, että koti on siellä missä sydän on. Ja mun sydän on tällä hetkellä ainakin kahdessa maassa.

City getting ready

Mistä lie johtuu, että englanninkieli alkaa tuntua luonnollisemmalta. Jotkut asiat saavat jotenkin tarkemman merkityksen kun ne kirjoittaa englanniksi. Oikeasti varmaan vain kuvittelen. On vieraan kielen käyttämisellä toinenkin puolensa, nimittäin monesti viimeisten parin viikon aikana olen huomannut toivovani, että pystyisin ilmaisemaan itseäni vielä tarkemmin. Puhuin juuri ystävän kanssa (jolla on tausta Quebecissa), että välillä englannin käyttäminen tuntuu siltä kuin kirjoittaisi vasemmalla kädellä. Hauskojakin tilanteita toki mahtuu joukkoon, kun välillä minulle huomautetaan että "Laura, sä taidat taas puhua 'suomea'" kun yritän ilmaista itseäni. Pari vuotta sitten, edellisellä matkalla, kanssani matkustanut aussi herätti minut päiväunilta. Kun herää kesken päikkäreiden, tuppaa olemaan... hieman pihalla, tiedättehän? No, kaverilta meni varmaan pari kymmentä sekuntia saada minut ymmärtämään, että puhuin hänelle suomea.

Nyt täällä rupeaa huomaamaan, että kisat ovat ihan nurkan takana. Kaupunki alkaa täyttyä, ja multa on kysytty suunnistusohjeita monet kerrat. Tuntuu jotenkin tosi kivalta, kun osaa neuvoa, ja muutenkin ilmaisemaan eteenpäin sitä mikä on parasta Vancouverissa, ilmapiiri ja ihmiset. Vaikka toisaalta, mun mielestä parasta Vancouverissa on monet muutkin asiat. Olen kyläillyt kavereilla Kitsilanossa, ja päässyt ihailemaan sieltä avautuvaa maisemaa, kun keskustan biitsien ja suurten rakennusten taakse piirtyy lumiset vuoret. Sekin voisi olla parasta Vancouverissa.

Eilen oli Australia-päivä, ja juhlistin sitä Annan ja muutaman muun kanssa. Kun pääsen kotiin, mun on kuulemma heti alettava valmistautumaan Australian matkaan. Sopii mulle :D

These are a few of my favorite things

Mä tykkään kovasti the Sound of Musicista. Olen fanittanut siitä asti kun teimme ala-asteella retken Helsinkiin teatteriin sitä katsomaan, ja matkalla kaikki muut näkivät lihavan alastoman miehen, mutta minä en. Tällä hetkellä ajattelen kyllä, että ihan hyvä niin. Siltä illalta on myös kaikkien aikojen ensimmäinen säilynyt päiväkirjamerkintä.

Söin äsken mahan täyteen tomaatti-kookos-linssikeittoa, ja se oli niin hyvää että nyt mahaan sattuu. Jälkkäriksi meni vielä pari palaa tummaa luomusuklaata, ja ai että kun nipistelee. Mutta tuossa syödessä jostain tuli mieleen, että haluan vähän listata mun lempiasioita.

-Guacamole (avokadot!)
-Kookosmaito
-Nauraminen
-Ihmiset, jotka hymyilevät tullessaan uuteen paikkaan/tilanteeseen
-Mustikat
-Hups, mansikat
-Itsensä ylittäminen ja yllättäminen
-Ilostuttaminen
-Nauraminen. Juu uudestaan, mutta haluan pistää listaan vielä erikseen sellaisen nauramisen, jota tehdään kavereiden/muiden tärkeiden ihmisten kanssa jollekin todella yksinkertaiselle asialle

 Nyt mä kyllä haastan Nellan listaamaan lempiasioitaan, ihan kummassa tahansa blogissaan. Ja lempiasiat ihan mistä tahansa aihepiiristä. Juu ja kertomaan samalla että tuliko mun sähköposti perille!

Here comes the sun

Mulla on ollut tänään ihanan hidas päivä! Aurinko herätti mut aamulla ennen kahdeksaa, ja tuijottelin sitä hetken aikaa. Oli pakko myös laittaa soimaan Beatlesin Here comes the sun, joka on mun mielestä aivan ihanan rento, rauhallinen ja onnellinen biisi. Se pohjustikin sitten koko päivän tunnelmaa, ja T sai kuunnella kun mä lauleskelin sitä Skypessä.

Päivän joogailut olin päättänyt tehdä illalla, joten aamupäivän vaan rentoilin ja iltapäivällä tapasin ystävää kirjastossa. Ollaan otettu missioksi katsoa niin paljon klassikkoelokuvia, kuin mitä kirjastosta vain löydetään. Nyt on lainassa One flew over the cuckoo's nest, eli Yksi lensi yli käenpesän. Suomennos ei ihan mun mielestä toimi, vaikka onkin oikeasti ihan sanasta sanaan käännetty. Cuckoohan on käki, mutta se tarkoittaa myös hullua, ja elokuva kertoo mielisairaalasta.

Elokuvateatteri oli varattu, joten buukattiin se vasta huomiselle ja mentiinkin sen sijaan uimaan. Rentouttavan pulikoimisen jälkeen päätettiin mennä kävelemään rantaan ja sitten vaan hengattiin mukavan lämpimässä ilmassa (+15 astetta celsiusta) ja katseltiin rahtilaivoja ja puhuttiin olympialaisista. Mun tuli nälkä ja söin hieman sushia, jonka jälkeen olikin joogan vuoro.

Tänään oli taas sellainen päivä, että oli tosi helppo hymyillä, niin helppo ettei sitä voinut estää ollenkaan. Hymyilin koko päivän, kun oli niin hyvä olo.

Kasva rauhassa, kasva vahvaksi

Olette ehkä blogihiljaisuudesta aistineet, että jotain on meneillään. Olen aloittanut varmaan kymmenen postausta viimeisen kuukauden aikana, mutta niistä taitaa olla kolme julkaistuna. Ei oikeastaan pitäisi sanoa että olen aloittanut kymmenen eri postausta, olen aloittanut yhden -tämän- mutta en ole pystynyt lopettamaan niitä, viemään läpi sitä mitä olen aloittanut. Nyt on erilainen tunne, nyt tämä blogaus on valmis tulemaan ulos. Musta myös tuntuu, että tämä on rehellisin ja avoimin postaus, mitä olen kirjoittanut. Samalla kun mua pelottaa, tuntuu hyvältä että kirjoitan. Kirjoitan nyt joogasta, ystävistä, rakastamisesta ja yhdestä minulle pelottavasta aiheesta: itsensä kohtaamisesta. Tämä menee varmaan aika syvälle, ja pitkälle (voi olla että tästä tulee sadan sivun mittainen romaani).

Tammikuun ensimmäinen viikko oli täynnä energiaa. Aloitin viimein joogan, ja kun istuin matolle ensimmäistä kertaa, mulle tuli sellainen tunne että tulin kotiin. Kun kävelin sen ensimmäisen tunnin jälkeen kotiin, olo oli rauhallinen ja kevyt, ja ihan hiljainen. Mua ei edes häirinnyt liikenteen melu, ja ohi ajavat kova-ääniset autot, jotka on viimeisen kuukauden aikana hieman alkanut nostamaan kortisoli-piikkiä (olen siis huomannut kaipaavani maaseudun hiljaisuutta). Joogan aloittaminen toi myös muita hyviä tunteita. Tunsin olevan ylpeä itsestäni, kun lopetin suunnittelun ja aloin oikeasti tekemään. Mulla oli tosi hyvä olla.

Toisella viikolla joogan aloittamisen jälkeen, osallistuin Anusara-tunnille, joka on hieman haastavampaa verrattuna niihin tunteihin, joita olin siihen mennessä tehnyt. Tunnilla eteen tuli tilanne, jossa opettaja halusi että teen käsilläseisonnan, siis erittäin haastavan joogaliikkeen. Oikeastaan se kävi niin, että mua pyydettiin keskelle joogastudiota, ja en kuunnellut tarkasti mitä tuleman piti, seurasin vain ohjeita. Nojasin käsiini, nostin oikean jalan ilmaan, josta opettaja tuki mua. Tässä vaiheessa en edelleenkään tiennyt mitä tuleman pitää, mutta sitten mua kehotettiin jännittämään mun oikean jalan lihaksia. Kun tein tämän, vasen jalka sinkoutui kuin itsestään kohti taivasta, ja opettaja vain kevyesti ohjasi mun jalat pystysuoraan. Mä seisoin käsilläni. Ilman että mä yhtään tiesin että aion seistä käsilläni. Siinä mä olin, keskellä joogastudiota, ja seisoin käsilläni. Se on jotain mitä mä en ikinä ole tehnyt, tai kuvitellut pystyväni tekemään. Mun silmien edestä poistui taas joku sumupilvi, kun ymmärsin sen niin tarkasti: kuka tahansa pystyy mihin tahansa, kuin vaan uskoo itseensä ja saa apua. Mä leijuin pilvissä ainakin seuraavat kaksi päivää.

Kun Cypress sulkeutui, ja mä sain sen mitä olin toivonutkin, lisää aikaa, kävi jotain omituista. Mä jähmetyin, enkä pystynyt tekemään yhtään mitään. Toki kävin päivittäin joogassa, ja jokaisen tunnin jälkeen olin levollisemmalla mielellä, mutta aamuisin sängystä nouseminen oli ihan ylitsepääsemätöntä. Mielessä pyöri ihan outoja ajatuksia, ja näin unia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Kaikki huipentui viime lauantaihin, kun ulkona oli upea auringonpaisteinen päivä. Mä makasin sängyllä ja mietin että olisi kiva mennä ulos mutta mä en pysty nousemaan. Ja mun päässä oli ajatuksia, jotka soimasivat mua siitä etten tee mitään, miten en onnistu viemään asioita loppuun ja miten en yleensäkään oikein osaa mitään.

Kuten niin monesti ennenkin, silloin kun itse ei oikein jaksa, pysty tai osaa vetää itseään ylös suosta (tai sängyltä), se auttava käsi tulee ihan varmasti jostain muualta. Mulle usein ystävältä. Kun ystävä sitten soitti, ja sanoi että nyt on mahdollisuus lähteä pimeään hiljaiseen metsään, lumihangelle nauttimaan hyvästä ruuasta ja seurasta, ei ollutkaan yhtään vaikeaa nousta sängystä. Kun mä nousin, ajatukset olivat jo matkalla parempaan suuntaan. Muistan, kuinka ajattelin että eihän tässä muu auta, kuin ruveta taas rakastamaan itseään, vaikka juuri tämän päivän arskat meni ohi.

Tänään on tiistai. Silloin lauantai-iltana sanoin Padraicille ja Annalle että tänään mä haluan vain nauraa. Lopputulos oli nimenomaan se, nauroin vaan kaikelle mahdolliselle, nauroin kaikkea ja kaikelle. Nauru puhdistaa ja reuntouttaa, siitä tulee sellainen olo, että pystyn päästämään irti jollain tapaa.

Lauantain jälkeen olen puhunut ja mesettänyt ystävien kanssa. Kun kerroin K:lle mun lauantai-päivästä, se täräytti että miten ihmeessä sä et näe itsessäsi niitä asioita jotka mulle loistaa kilometrien päähän. I taas sanoi, että se on ihan itsestä kiinni, sitä voi rakastaa vaikka puukalikkaa, jos vaan uskaltaa heittäytyä. Ja kun antaa mennä, vaikka se pelottaa, se myös vapauttaa. Kun nyt kirjoitan näitä asioita, mä vaan taas ihmettelen, kuinka olen näin onnekas että mulla on tällaisia ystäviä mun elämässä. Ja niitä on vielä niin monta lisää. Tulee niin hyvä olo, kun muistaa mitä kaikkea on. Ja kuinka vähän sitä tarvitsee.

Kirjoitan tätä tämän päiväisen joogan jälkihöyryissä. Tämän päivän tunti oli haastavin tähän asti, mutta kun keskityin tarkasti, ja mietin miten kaikki asennot ja liikkeet soljuu eteenpäin, lihakset ja nivelet ja ihan kaikki vastasi jaksamalla jatkaa ilman minkäänlaista poltetta. Tajusin että mä oon ihan vahva, kun vaan annan olla. Tässä kropassa sitä nyt kuitenkin ollaan, toivottavasti vielä pitkään, niin ihan hyvin voin sitten myös rakastaa sitä enemmän.

Mä uskon, että kuka tahansa voi muuttaa kaiken. Iloisuus ja hyvä energia tarttuu, ja jos on hyvä olo, se voi levitä ystäviin, kaupunkiin, maahan. Mulla on vielä pitkä matka, että opin antamaan anteeksi ja rakastamaan juuri mun kohdalla kaasun pohjaan painavaa urheiluauton kuskia (mä vihaan kovia ääniä!), mutta ainakin olen matkalla. Ja tämäkin matka, niinkuin kaikki muutkin, lähtee omasta itsestä.

Talvipiknik

Olen ollut aivan jähmettynyt blogin suhteen. Niin paljon on asiaa, mutta mitään ei saa kirjoitettua. Eilen vietin kuitenkin loistavan lauantai-illan, ja sen innoittamana on pakko alkaa purkamaan uutispimentoa. Olen ollut tämän viikon puolipalkatulla lomalla, ja sama jatkuu myös kaksi seuraavaa viikkoa. Tähän on syynä se, että Cypress sulkeutui kolme viikkoa aikataulutettua aikaisemmin, jotta talviolympialaiset saadaan vietyä läpi parhaalla mahdollisella tavalla. Mainospuhetta. Kaikkialla kyllä hämmästellään tätä säätä, kun lämpö on kuin vappuna Suomessa. Olin hiljaa mielessäni toivonut paria ylimääräistä vaparia, ja niin ne vaan sitten tupsahti eteen, oikein kolmen viikon edestä. Mulla onkin nyt tosi hyvä mahdollisuus kiertää Vancouveria, kun aikaa piisaa ja matkustusmahdollisuudet on niin rajattomat.

Tästä ylimääräisestä ajasta on seurannut jotain kummaa: olen ihan jähmettynyt! Eilinen päivä oli tosi kummallinen, kun arska paistoi ja en vaan pystynyt lähtemään ulos. Samalla soimasin mielessäni itseäni siitä, että "en tee mitään", joka ei tietenkään yhtään auta. Ihan kuin elämä olisi jotain suorittamista. Siitähän juuri pyrin eroon.

Kun makasin sängyllä jähmettyneenä, apu tuli työkaveri Padraicilta: patikointia ja talvipiknik Cypressin murtsikkapuolella. Nappasin Annan mukaan ja menoksi! Illasta tuli ehdottomasti yksi parhaista tähän mennessä, kun kävelimme Hollyburn-nimiselle mökille illan pimeydessä, ja viritimme piknikin. Pimeällä lumihangella, otsalamppujen valossa tarjoiltiin laadukkaita juustoja, oliivitahnaa, hummusta, viikunoita, patonkia, keksejä ja vaikka mitä muuta! Seurueessa oli saksaa, portugalia, ranskaa, italiaa, espanjaa, japania, englantia ja suomea puhuvia, ja kilistimme kaikki omalla kielellämme. Tunti vierähti helposti hyvän ruuan parissa ja uusiin ihmisiin tutustuen. Jos jotain täältä mukanani tuon, niin talvipiknikin!

Lopuksi vielä kuva illan tarjoiluista: nomnomnom!

VANOC

Olisikohan aika taas päivitellä kuulumisia. Suomessa taitaa olla kovat pakkaset, täällä taas turhankin lämmintä. Vuorillakin tulee vettä, ja lumet sulaa. Olympialaisten alkuun on 33 päivää, ja Whistleristä on kuulemma odottamassa 200 rekkalastillista lunta, jos Cypressille ei saada lunta. Mä en vieläkään tiedä, mitä tulen olympiaadien aikaan tekemään, mutta sen verran on nyt varmistunut, että mun taustojen tarkistus on mennyt läpi. En siis ole liian rikollinen työskennelläkseni kisoissa. JEE! Sain myös sähköpostin, että voin hakea julkisen liikenteen käyttöön oikeuttavan passin huomenna. Saan suhailla ympäriinsä vesibusilla ja SkyTrainilla ja busseilla niin paljon kuin huvittaa.

Jonkinlaista haikeutta on myös jo ilmassa, vaikka kaksi kuukautta on reissua vielä jäljellä. Tuntuu vaan jotenkin, että nyt jo mennään loppua kohti, kun työt Cypressillä loppuu parin viikon päästä. Seuraavat kaksi päivää sataa vettä, joten olen vapailla ylimääräisiä päiviä. Ehkä saisin purettua päässä pyöriviä ajatuksia vähän blogiinkin.

Aktivismia

Ennen vuoden vaihdetta ja puolimatkan krouvin lähestyessä tajusin, että nyt olisi ehkä aika ruveta tekemään niitä asioita, mitä listassa oli ennen matkaan lähtöä. En usko aikatauluttamiseen ja pää kolmantena jalkana juoksemiseen listattuja asioita tehden, mutta mun listalla oli todella sellaisia asiota jotka haluan tehdä. Niiden siirtäminen on vaan ollut helppoa, olin jämähtänyt rutiineihin. Olenkin jo aikaisemmassa blogauksissa maininnut, että listalla oli jooga ja tanssiminen, näiden lisäksi oli selvitettävä lopultakin oma lautailuvarustustilanne ja yksinkertaisesti ruvettava snoukkaamaan Cypressillä!

Joogan aloitin viime viikon lauantaina, kun Yoga for the People tarjosi kolmenkymmenen päivän haastetta tiloissaan. YftP:n toiminta perustuu oppilaiden lahjoituksiin, opettajat opetavat ilmaiseksi ja kaikki tuotot ohjataan  Vancouver East Side-projekteihin. Tämä itäpuoli kaupungista on sitä kaikkein huonointa aluetta, jossa kodittomat, huumeet ja juopot liikkuvat. YftP:nkin tuotoilla pyritään kehittämään aluetta, ja tarjoamaan ihmisille parempia mahdollisuuksia. Tähän mennenssä olen ollut neljällä tunnilla, ja tällä hetkellä monet uudet pienet lihakset toitottavat olemassaolostaan. Olo on tuntien jälkeen ollut aina rentoutunut, ja vaikka asennot ovat vielä kovin vaikeita, huomaan selvää "avautumista" jumittavissa isoisssa lihaksissa.

Craigslistiltä löysin itselleni laudan, siteet ja kengät ja maanantaina laskin ensimmäistä kertaa mäkeä Cypressillä. Opin lautailemaan itsekseni (ystävien tuella ja avulla) joskus seitsemäntoista-talvisena, ja sen jälkeen olen mäkeä laskenut hyvin epäsäännöllisen säännöllisesti. Meno on ajoittain hieman huteraa, ja koska Cypressillä työsuhde-etuihin kuuluu opetus, olin eilen ensimmäisellä lautailutunnillani ikinä. Tekniikka ja homman helppous parantui tunnin aikana varmaan kolmesataa prosenttia. Ketään muita ei tunnilla ollut, joten sain kyllä ihan ensiluokkaista huomiota ja vinkkejä. Hymy oli taas korvissa kun opin ja osasin.

Ensiviikolla alkaa sitten vielä tanssahtelu, jota odotan innolla. En vielä ole päättänyt tarkasti, mitä alan tanssimaan. Muutenkin tämä itsensä aktivoiminen on tehnyt todella hyvää, ja olo ja mieli on parempi kun tekee asioita joista on unelmoinut ja pitää. Oli jo aikakin!

UV 2010

Mun työkaverit ihmetteli, että miten ihmeessä onnistuin saamaan sekä joulupäivän(viikon) että uudenvuoden päivän vapaaksi. En minäkään tiedä, mutta niin vain sain juhlia uuttavuotta ilman huolta seuraavan päivän töistä. Töistä pääsyn jälkeen kiiruhdin kotiin, sillä olimme Annan kanssa sopineet suuntaavamme Annan kämppiksen serkun siskon kämppiksen kotiin juhlistamaan uutta vuotta. En ollut tavannut ainoatakaan näistä ihmisistä, mutta se ei ole tässä maassa koskaan ongelma, sillä kanadalaiset ottavat uuden ihmisen vastaan ilman mitää ongelmia. Toki omankin asenteen kohdallaan olemisesta ei ole mitään haittaa, tai tarkemmin sanottuna ehkä niin päin, että jättää kaikki ennakkoasenteet koti-Suomeen. Ja sitten jos ne vielä löytyy kun palaa kotiin niin pistää ne iloisesti takkaan palamaan.  Matkustaminen opettaa niin paljon! Olen yrittänyt karsia omia ennakkoluuloja jo parin vuoden ajan, mutta kyllä reissaaminen on tehokas puhdistuskuuri tässäkin asiassa. Kun sosiaalinen elämä riippuu ihan vain itsestä, kaikenlainen v*****lu uusia ihmisiä kohtaan karsiutuu.

Illan emännän nimi oli siis Tanya, ja teemailimme meksikolaisen ruuan parissa. Minulle aina NAM. Mulle on kehittynyt mukava alkoholiongelma, kun ei vaan tee mieli juoda, saati humaltua. Parasta on ollut huomata kuinka vähän se tahtia hidastaa, siis ei yhtään. Vuoden vaihtuessa kirmattiin kerrostalon katolle kilistämään kuohuvaa, ja katsomaan ilotulituksia, jotka täällä nyt ei olleet kovin suuret. Kahdelta yöltä porukan valtasi suuri halu päästä pubiin, jossa vietimme uudenvuoden yön viimeiset hetket ennen kotiin suuntaamista. Kun sain tarpeekseni, lähdin kotiin ja kun astuin ulos ovesta, ohi ajoi taksi. Heilautin kättä ja sain taksikyydin kotiin, ja ihmettelin kuskille, että eikö taksin saaminen olekaan mahdotonta. Kuulemma oli, mutta mä olin onnekas. Itse ajattelen mieluummin, ettei mikään ole mahdotonta, ei edes taksin saaminen uutena vuonna Vancouverissa, keskustasta syrjässä.