Kuten ehkä voi arvatakin, vietän vapaapäivää kahvilassa. Ensimmäinen vapaapäivä, eli "lauantai" noudattaa mulla usein samaa kaavaa. Aamu vierähtää nettipuheluiden parissa, samalla kun pyykkikone pyörii. Eikä ole haitannut ollenkaan tällaisen lukujärjestyksen noudattaminen, päinvastoin tämä tuntuu tällä hetkeltä hyvin sopivalta tavalta latautua. Kun pyykit on pesty, onkin jo lounasaika ja vähän nälkä. Lounaalle suuntaan aina samaan paikkaan: Gorilla Foodiin. Vancouverin runsaasta tarjonnasta juuri tämä ravintola on valikoitunut ehdottomaksi suosikikseni. Gorillan ruokaa tekee mieli, sitä oikein himoaa. Entisenä ravitsemusfriikkinä huomaan olevani pikkuhiljaa ajautumassa kohti jotain uutta. Kohti Gorillaa, sillä apinaravintolan ruokalista on läpeensä vegaaninen, raaka ja luomu.
En kerro näitä asioita lisätäkseni kuormaa, ravitsemustietoa kun tungetaan joka lävestä ja helposti melkoisen syyllistävään sävyyn. Omat silmäni on auenneet monessakin asiassa viimeisen vuoden aikana, ja yksi niistä on ruoka. Hämmästyttävää on ollut tajuta, että syömisestä ei pidäkään tulla väsynyt ja paha olo, vaan päinvastoin. Kun olen sisäistänyt tämän ajatuksen, sekä sen että ruoka tosiaan on lääkettä, olen lopettanut kieltäytymisen. Syön ihan mitä huvittaa. Kaikkea mitä huvittaa. Ei vaan huvita syödä lihaa, kevyttuotteita, makeutusaineita. Tässä haluan taas olla varovainen: kaikki ihmiset on erilaisia, kaikki ei sovi kaikille. Muta kenenkään ei myöskään tarvitse voida huonosti. Kokeilen uusia juttuja itseeni, ja monet myös toimii. Tuloksena olen onnellisempi, iloisempi ja energisempi. Oli tie mikä tahansa tähän, se on ihan mahdollista saavuttaa. Ja paljon enemmän.
Luin Malcolm Gladwellin kirjan "Outliers", joka suomentuu brutaalisti suoraan ulkopuolella makaaviksi. Kirja avaa menestymistä ja menestymisen takana piileviä asioita. Siis sitä, mikä tekee jostain maailman parhaan lentäjän, viulunsoittajan, juristin, ohjelmoijan... ihan minkä tahansa. Monta, monta kertaa olen kohdannut ajatuksen siitä, että menestyminen on synnynnäistä, että joissain vain on sitä jotain, mihin ei itse voi vaikuttaa. Kultalusikoita ja hopeatarjottimia? Outliers oli minulle sellainen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Se on menestymisen myytinmurtaja, jota suosittelen luettavaksi ihan kenelle tahansa, jolla on suuria tai pieniä unelmia. Yksi mulle tärkeimmistä asioista kirjassa, oli se, että menestyminen vaatii aina tukea ja muita ihmisiä. Sitä ei voi yksinkertaisesti tehdä yksin. Avun antamisella tarkoitan tässä nyt ns. hedelmällistä maaperää jonkun uuden idean kasvamiseen. En voisi olla enempää samaa mieltä! Jos saisin muuttaa yhden asian maailmassa, se saattaisi hyvinkin olla se, miten toisen innostumiseen ja uusiin ideoihin suhtaudutaan. Lopettaisin heti maailmasta sellaiset lauseet kuin "ei se kuitenkaan onnistu" ja "älä nyt vielä innostu". Siis miten niin? Toisen intoa ei saa ampua alas, oli se mitä tahansa. Jokaisen menestyjän takana kun on nimittäin aina joku ihminen, joka on sanonut kriittisellä hetkellä, että "älä vielä luovuta" tai "minä uskon sinuun".
Innostun helposti, kiihdyn nollasta sataan millisekunnissa, kun keksin jonkun uuden kiinnostavan asian. Innostuminen on ihanaa. Mutta se on tuhannesti parempaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa sen innostuksen. Mulla on monta upeaa muistoa niistä hetkistä, kun olen vain purkanut innostumistani, ja joku on kuunnellut ja nauranut kanssani.
Jos tarvitsette muuten piristystä juuri nyt, katsokaapa tämä video YouTubesta. Se on Showaddywaddyn "Under the Moon of Love", seitkytluvulta. Poikien koreografia on yksinkertaisuudessaan... kuplivan naurattava. Video on ihan selvästi tehty ihan tosissaan, mutta aika on tuonut siihen harmitonta, hyväntahtoista koomisuutta. Itse nauroin, ihan vaan sen takia, että sille oli helppoa nauraa.
Toinen video, mille olen nauranut, on Polkkis. Siinä Katri Helena ja Irwin hypähtelevät ympäriinsä Helsinkiä joskus kuuskytluvulla. Hauska renkutus, mutta vielä hauskempaa on hypähtely, ja se, että jompikumpi ei vaan pysy tahdissa....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti