Onnellisuus

Kaksi viikkoa vierähtää nopeasti hyvässä seurassa. Sitten, kun yhtäkkiä on taas yksin... se ravistelee.

Tiistaina suhasin julksilla yhdessä T:n kanssa lentokentälle, josta sitten palasin niinikään julkisilla takaisin päin. Kun kävelin Seattlen keskustassa, ekaa kertaa yksin kahteen viikkoon, satuin vilkaisemaan näyteikkunasta peilautuvaa kuvaa.  Siinä se sitten iski. Ihan karmiva koti-ikävä. Peilikuvassa oli nimittäin vain minä. Yksin. Bussimatka takaisin Vankkuun kesti iäisyyden, sillä jäätiin jumiin rajalle. Vastoin odotuksia, Kanadaan on ollut paljon hankalampi päästä takaisin, kuin rajan ylittäminen USA:an. Lieneekö Olympialaiset syynä että kyselevät niin kovasti?

Tähän väliin on muuten lisättävä, että viimeksi kun ylitin rajan amerikkaan, rajasedäksi sattui sellainen mies, joka oli asunut kaksi vuotta Suomessa. Siinä se sitten kailotti mulle että "HYVÄÄ PÄIVÄÄ" ja "ARJA KORISEVA" ja ties mitä. Se on nimittäin ollut töissä jossain lavoilla, Ulvilassa, vai Hollolassa vai missä se olikaan... eikun Urjalahan se olikin. No, hauska sattuma. Setä puhui hyvin suomea, mutta jostain kumman syystä mä puhuin sitkeästi englantia, enkä edes tajunnut sitä.

Kun lopulta pääsin takaisin kotiin, oli olo jokseenkin tärisevä. Ei siinä auttanut muu kuin soittaa äitille (äiti on hereillä seiskalta aamulla) ja jo taas helpotti. Kummasti auttaa kun ajatukset saa kääntymään muualle tai sitten voi porata silmät päästä jos niin tuntuu.

Tänään on ollut mitä mainioin päivä! Olin kokonaan unohtanut että täällä vietetään Remembrance-päivää, jolla on kai jotain tekemistä sisällissodan tai minkälie sodan kanssa. Täällä on monet paikat kiinni, mukaanlukien kirjasto, josta yritin saada luettavaa nyt kun kirjat on taas kahlattu läpi (ja osa lähti takaisin suomeen). Jatkoin sitten matkaani, koska olen ihan täysin hurahtanut kävelemiseen. Sattumalta sitten taas löysin käytettyjen kirjojen kaupan. Hups. Siellä oli töissä tosi mukava nainen, joka kyseli että minkä tosihyvän kirjan olen viimeksi lukenut. Kun kerroin, se rupesi suosittelemaan ja kaivoi mulle kymmenen kirjaa, jotka on "aivan välttämätöntä lukea". Ah, mä niin pidän siitä kun joku muu rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin mä. Nyt tuossa odottaa kolme korkkaamatonta kirjaa, en malta odottaa että pääsen upottamaan nenäni niihin.

Kirjojeni kera jatkoin sitten matkaa kahvilaan, johon istahdin ikkunan ääreen. Ja yhtäkkiä mun edessä marssi paraati, tähän muistopäivään liittyen! Olin sattumalta valinnut täydellisen paikan paraatin seuraamiseen. Olin paraatista todella innoissani, joka hieman ihmetytti aluksi. Minkä takia olen niin innoissani marssivista veteraaneista ja partiolaisista ja sotilaista? Sitten yhtäkkiä tajusin, mikä siinä viehätti. Se oli yhteisöllisyyden tunne, oli upeaa olla mukana siinä hetkessä, kun ihmiset spontaanisti taputtivat ja osoittivat kunnioitustaan. Ilmapiiri oli jotenkin niin... yhteinen. Mun oli hyvä olla, ja olin onnellinen että sain olla juuri siinä hetkessä, sillä paikalla. Tässä kuvia paraatista:

Kuinka erottua joukosta? Tämä pikkutyttö, jos joku, sen taitaa! Ottakaa mallia! Koko paraatin ajan tämä neitonen seisoi roskiksen päällä, punaisessa takissaan, innostuneena.

Näin myös lopultakin näitä punatakkisia kanadalaisia ratsupoliiseja/metsänvartijoita/mitä lie. Vihdoinkin! Harmi että hevoset olivat jääneet kotiin.

Kyllä se on pienet asiat, joista onnellisuus koostuu. Ja se käy minulle.