Tämä hetki

Olen hämmästellyt, kuinka olen tämän koko matkan ajan pystynyt nauttimaan ihan täysillä pienistä asioista, yksittäisistä hetkistä. Toki ajatus päivittäin ajatus harhailee kotisuomeen, ensi kesään ja kaikkiin ihaniin jälleennäkemisiin, mutta sitten muistutankin itseäni siitä (hieman napauttaen), että on aika palata siihen asiaan, mikä oikeasti on ikinä mahdollista saavuttaa: tämä hetki. Kun olen muistuttanut itseäni ihan pienimpien asioiden tärkeydestä, olen välttynyt koti-ikävältä ja saan joka päivästä enemmän irti. Vielä toki on parannettavaa, mutta olen tosi ylpeä siitä, että en elä pelkästään tulevaisuudessa (enää).

Kaiken tämän keskellä olen huomannut, että oman elämän arvot tuntuvat kokoajan vahvemmilta. Mitä arvostan, itsessäni ja muissa? Mikä on tärkeää ja mitä oikeastaan haluan elämältä? Eräänlainen "sumu" alkaa väistymään silmien edestä, tietyiltä osin (toki sitä on vieläkin ihan riittävästi, sumua siis). Keväällä, kun sain tietää, että työlupahakemus meni läpi, mulle tuli jostain varma tunne siitä, että mun yksinkertaisesti on lähdettävä tälle matkalle.  Siispä tein siitä heti mahdollisimman julkista, etten jätä itselleni mitään takaovia auki.

Monia asioita arvostaa enemmän, kun on hetken aikaa ilman niitä. Kuten Salosen hiivatonta ruisleipää (puhumattakaan äidin ruisleivästä, jota ilman olen ollut toooosi pitkän hetken!). Ja sitten ystävät. Ystävät, tärkeät ihmiset, perhe. Tottakai olen arvostanut mun elämäni ihmisiä aikaisemminkin, mutta tässäkin asiassa mun silmät on auenneet, ja nimenomaan siinä mielessä, että olen tajunnut, että mut kyllä muistetaan vaikka olenkin hetken aikaa poissa viikottaisista kuvioista. Kuulen säännöllisesti näistä tärkeistä (siis teistä, jotka tätä luette) ihmisistä, ja miten ihanaa onkin ollut tajuta, että mulla on väliä! Mua ei unohdeta. Mun ystävät pysyy. Haluan nyt tarkentaa, että en sitä ole hetkeäkään epäillyt, tietäen kuinka upeita ihmisiä mun elämässä on. Tarkoitukseni on sanoa, että tämä on yksi niistä asioista joissa mun silmät on auenneet: ihan apposen auki. Tiedättekö mitä tämä ymmärrys on saanut aikaan? Mä pystyn nauttimaan tästä matkasta vielä enemmän, kun se on niin selvää että mulle on aina paikka kotona, ja mun myös halutaan tulevan kotiin.

Nyt on joulukuu, ja olen ihan pian ollut täällä jo kaksi kuukautta. Olympialaisten alkuun on 70 (!) päivää. Joulu on mulle tärkeä, ja sen odottamiseen on aina kuulunut tiettyjä asioita. Tämä jouluaatto tulee olemaan ensimmäinen, jota en vietä sen perinteisen kaavan mukaan, kotona. Mua jännittää, mutta onneksi on sitten oikein hyvä korvaava vaihtoehto, nimittäin sellainen pieni asia kuin New York. Kahden viikon päästä Nykiin (K)! Olen tilannut muuten sinne glögiä ja ruisleipää, ja musta tuntuu että tilauslista kyllä vielä pitenee.

Kohta on itsenäisyyspäivä. Siihenkin suhtautuu jotenkin eri tavalla. En tunne varsinaista ikävää, siis sitä kipeää, mutta sen sijaan kaipaus tulee esiin eri tavalla. Esim. tällä hetkellä en kuuntele oikein muuta kuin iskelmää, ja välillä -kröhöm-, on pakko tanssahdella hieman foksin askeleita peilin edessä :)

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

P.s Toivotan myös oikein hauskaa Itsenäisyyspäivän vastaanottoa I:lle ja E:lle poriin, ja tietenkin kaikille vieraille. Ensi vuonna haluan kernaasti olla paikalla!