3

Kolme yötä Kanadassa,yksi lentokoneessa ja sitten T:n viereen! Kotiintulofiilikset. Ja sitten tietenkin ne fiilikset että "mitenviisikuukauttamenijo". Kirjoittelin tänään omia muistiinpanoja päiväkirjaan, ja totesin, että olen elänyt täällä niin monen vaiheen läpi, että tuntuu että olisin ollut täällä paljon pidempään.

Musta tuntuu, että oon kasvanut ihan hirveästi. Tai silmät on auenneet sille, mikä on oikeasti tärkeää. Ja minkä perusteella ihminen määrittelee itsensä. Viisi kuukautta sitten pidin itseäni tosi itsenäisenä, sellaisena ehkä vähän nenäkkäänäkin sen suhteen, että "pystyn pistään elämän pystyyn ihan missä vaan". Tällä hetkellä on tosi nöyrä ja kiitollinen olo siitä, että on koti mihin tulla, ystäviä jotka odottaa mua. Sillä itsenäisyydellä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, jos omat tarpeet ja edut ajaa aina muiden edelle. Mutta kyllä mua jännittää! Onko kaikki samanlailla? Miten arki rupee sujumaan?

Ehkä isoin asia, jota olen tässä pikkuhiljaa sisäistämässä on se, että elämä on yhtä oppimista ja kasvamista ja ei siitä valmistu koskaan. Mut ei kai se haittaa, kun on sellaisia ihmisiä ympärillä, joiden seurassa voin olla oma itseni. Vähän tuuliviiri.

Lähtölaskentaa

Kisat tuli ja meni, ja ne oli kiireiset! Koko kaupunki muuttui ihan, sanoisinko hornankattilaksi, ja kaduilla populaatio vähintäänkin kymmenkertaistui. Tottakai, kisaturistit oli täällä lomalla ja ottivat parin viikon ajan iloisen rennosti. En ole itse sitä edes ymmärtänyt, kuinka suuresta tapahtumasta on kysymys, ja kuinka värikkäästä. Seitsemäntoista päivän ajan koko kaupunki tunnusti jotain väriä, joista tietysti kaikkein näkyvimmin oli esillä vaahteranlehtilipun värit.

-No mikä ettei, sanoi Antero Mertaranta kun kysyin että onko kisafiiliksiä. Herra tuli seisoskelemaan mun viereen metrossa, ja en voinut vastustaa kiusausta sanoa jotain. Mitään omaperäisempää ei sitten tullut mieleen, mutta saakoon kelvata. Menin tästä keskustelusta niin sekaisin, että lähdin metrosta ihan väärään suuntaan... no sen siitä saa kun yrittää näyttää ammattilaiselta :) Tai paikalliselta!

Olin siis töissä Cypressillä matkamuistoteltassa, ja kohtasin myös päivittäin suomalaisia. Kaukana kotoa sitä vaan oppii arvostamaan omaa kieltään, ja kaikkia mahdollisuuksia käyttää sitä. Musta tuli myös melkein julkkis, kun melkein pääsin Urheiluruutuun! Sitten muistin, että me ei saada antaa medialausuntoja. Jätetään tässä nyt mainitsematta, että ei sitä haastattelupyyntöäkään kuulunut huolimatta siitä että annoin yhteystiedot :)

Kisojen viimeinen päivä, sunnuntai, oli kanadalaisittain melkoisen iloinen. Tämä kaupunki meni aivan sekaisin Sidney Crosbyn maalista, ja bileet alkoi. Itse seurasin peliä netin kautta sängyn pohjalta. Lähetys tuli parin minuutin viiveellä, ja sainkin kuunnella ulkoa kantautuvista ihmisten huokauksista tai kiljumisista miten peli eteni, huomattavasti aiemmin kuin mitä ruutu kertoi. Meidän talon ulkopuolella, noin sadan metrin päässä, oli nimittäin iso screeni, mistä tuhannet seurasivat finaalipeliäkin. Kisat olisivat päättyneet maansuruun, jos USA olisi voittanut.

Flunssaillessa menikin sitten reilu viikko. Yritin ilmeisesti liian nopeaa palautumista, ja kuume heitti mut takaisin sänkyyn oikein kunnolla. Eilen olikin ensimmäinen päivä, että vähän uskalsin luottaa huteriin jalkoihin, tai lähinnä siihen, että henki kulkee tarpeeksi.

Olen aloittanut pakkaamisen, ja yritän päästä kaikesta mahdollisesta tavarasta eroon. Viimeisen illan vietän Annan seurassa, mikäs sen parempaa. Viikon verran vielä jäljellä, enkä malta odottaa että pääsen kotiin. Ihanaa päästä kotiin!

Kisafiiliksiä I

Eilen ne sitten alkoi. Epäuskoisen hämmentyneen innostunut fiilis, ja tuntuu että koko maailma on täällä. Torstaina olin Annan kanssa Kitsilanossa katsomassa Olympiatulen kulkua. Annan lempikauppa, Adrenaline, järjesti soihtubileet, ja oltiin niissä mukana. Adrenalinen tytöt ja pojat olivat järjestäneet arvonnan, jossa arpoina toimi nippu kanadan lippuja. Voitin heti pääpalkinnon, ja käytin lahjakortin kierrätysmateriaaleista valmistettuun nahkalompakkoon. Se on ihana! Torstaina meillä oli myös koulutus Cypressilla. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, kuinka isosta tapahtumasta on kyse.

Perjantaina aamulla lähdin kaupungille tunnustelemaan fiiliksiä. Bongasin mm. olympiatulta kantaneen miehen, jonka kanssa pääsin kuvaan kannattelemaan soihtua. Tässä kuvasaldoa:

Countdown. Vähiin käy jo tässä kuvassa. Kun tulin Vankkuun, päiviä oli jäljellä ~130. Kuvan ottohetkellä enää kahdeksan tuntia.

Perjantai-iltana avajaisseremonian lähestyessä kävelin ympäriinsä, ja sattumalta törmäsin työkavereihin. Liityin seuraan, ja onnistuimme löytämään (neljännellä yrittämällä) pubin, jossa avajaisia pääsi seuraamaan. Siinä ryhmässä ollessani, hieman haikeana mietin, että jaettu ilo on parasta. Olin onnellinen, että sain todistaa niin upeaa tapahtumaa ystävien seurassa, mutta samalla mietin kaikkia ihmisiä kotona. Olen niin monta kertaa sanonut, että asioiden merkityksen tajuaa vasta, kun on vähän aikaa ilman.

Tänään mulla on ensimmäinen työvuoro!

Whistler

Keskiviikko-aamuna heräsin aikaisin aamulla, sillä oli viimeinkin koittanut se päivä, että pääsin Whistleriin lautailemaan! Whistler on yksi Pohjois-Amerikan parhaista laskumestoista, ja voin kyllä yhtyä tähän mielipiteeseen täysin. Kaksi vuorta, Whistler ja Blackcomb takaavat sen, että laskettavaa on enemmän kuin ehtii mitenkään käymään läpi. Ja sitten se lumi! Ihan parasta millä olen ikinä laskenut (joka nyt ei tietenkään ole kamalan paljon).

Vancouverista Whistleriin kuljetaan Sea to Sky-nimistä valtatietä pitkin, joka on yksi maailman kauneimmista. Katsokaa vaikka, miltä näytti aamuhämärässä:

Vuoria ja vettä! Pysähdyttiin matkalla pikkuruiseen kahvilaan, joka tarjosi ihan mielettömän hyvää Bremeä, eli kermaan tehtyä lattea. Nomnomnom!

Mukana matkassa oli Erika ja E:n ystävä Mike. Oli tosi kiva laskea ekaa kertaa Whistlerissä, kun oli niin hyvät oppaat. Tai oikeastaan opas, sillä E viuhahti hyvin nopeasti omille teilleen, joten Mike esitteli mulle rinteitä. Hisseissä keskusteltiin matkustamisesta, ja siitä että aina saa hyvän vastaanoton, jos olettaa että ihminen, jonka kanssa on tekemisissä, on mukava.

Kaikenkaikkiaan ihana päivä rinteessä, ja nyt olen kiertänyt kaikki kisapaikat lukuunottamatta BC Placea, joka on lätkähalli tossa kulman takana. Varmaan ehdin sinnekin, JEE!

Omppupiirakkaa

Mä olen omituinen, pakko myöntää. Mä kuuntelin Tapani Kansan (!!) Veikko Niemistä, koska se on vaan niin renkuttava fusku, ja oon pakottanut Tn tanssimaan sitä mun kanssa monetmonet kerrat. Hyviä muistoja. No kuitenkin, Veikko Niemisestä tuli mieleen, että tiistaina täällä alkaa olympialaisten oheistoimintana tanssimaratooni, jonka juuret ulottuvat kolkytluvun Amerikkaan ja sellaiseen elokuvaan kuin Ammutaanhan hevosiakin. Ideana on tanssia neljä tuntia, ja pysähtyä ei saa. Musiikkina on ihan kaikkea, swingeistä discoon. Täytyy mennä, koska yksi maailman parhaista asioista on tanssia kunnes tipahtaa, eikä enää vaan pysty.

Tehtiin eilen omppupiirakkaa!Raakana:

Ja uunista tulleena:

Tätä on enää palanen jäljellä. Ei hullumpaa lauantai-illan ajanvietettä. Ja hyvää!

Olipa kerran 6 päivää Olympialaisiin

Heräsin aamulla auringonpaisteeseen, ja niin alkoi tämä mainio lauantaipäivä. Olin sopinut Erikan kanssa, että lähdetään tutkailemaan olympiakylää, ja muita olympiamestoja. Mä olin ihan unohtanut, että olympialaiset oli se ensimmäinen kimmoke työluvan hakemiselle. Nyt kisat on ihan kulman takana!

Tässä kuvassa olen minä ja Olympiaratikka. Sillä pääsee kivasti suoraan olympiakylään...

...johon ei kylläkään pääse kulkemaan. Huippu-urheilijoilla pitää olla kuulemma rauha. Aussit oli koristaneet oman rakennuksensa jättimäisellä kengurulipulla.

Seuraava kohde oli YVR, lentokenttä, koska haluttiin nähdä, miten se on koristeltu. Siellä suurin osa Vancouveriin saapuvista kuitenkin saa ensituntuman kaupunkiin.

Richmondissa, joka on kaupunki ihan Vancouverin kyljessä, tai no melkein, kisaillaan ainakin pikaluistelu. Haluttiin käydä katsastamassa kisapuitteet. SkyTrain-asemalla oli eri koulujen tekemiä tervehdysjulisteita, ja tähän oli mahtunut myös Suomen lippu, JEE! Vancouverissa on suunnilleen kuukauden päivät tervehditty maailmaa "Welcome World", erilaisin bannerein.

Tässä toinen :) Lumihiutaleita ei kyllä hirveämmin ole näkynyt, tänäänkin oli joku 15 astetta lämmintä. Whistlerissä on kyllä lunta, ja sisäkisailut ei sitä kaipaakaan. Tällä hetkellä ainoa joka kärsii satamattomuudesta on kotoinen Cypress.

Maisemakuvia Richmondista, matkalla Olympic Ovalille. Erika sanoi mulle tänään noin kaksikymmentä kertaa, että "I love the mountains". Kävi selväksi, enkä voi oikein vastaankaan väittää.

Sunny Days :D

Ja itse Ovaali.

Granville-katu. Täällä rupeaa olemaan jo melkoinen kuhina. Ens viikolla alkaa työt! JEE!

Aamuajatuksia

Tässä hieman ajatuksia eiliseltä:

"Mulla on taipumus "tehdä kaikesta selvää". Esimerkiksi kahden vuoden takaisen reissun jälkeen olin varma, etten enää lähtisi pidemmäksi aikaa ulkomaille asumaan. Äiti muistaakseni sanoi silloin, että oota kaksi viikkoa ja alat suunnittelemaan jotain muuta. Täällä ollaan taas.

Vancouverista on tullut koti. Aika nöyräksi pistää, kun ymmärtää että osa minusta oikeasti haluaa jäädä. Ainakin kesäksi. Toinen puoli tietysti haluaa kotiin, koska kotonakin on kevät ja kesä tulossa. Ja näiden tunteiden kanssa sitten yrittää tasapainoilla. Mulla on matkalippu kotiin, ja sen aion myös käyttää. Täytyy vain uskoa että asiat selviää kun niiden on aika selvitä."

En julkaissut tuota erillisenä ollenkaan, kun tiedän että on tärkeitä ihmisiä joita se olisi varmaan hämmentänyt ja pelottanut. Lueskelin äsken Lonely Planetin Kanada-opasta, ja sieltä sattui eteen Vancouverin kartta. Tajusin, että se mikä ennen lähtöä oli vain kadunnimiä ja lay-outia (pahoittelut tästä englannin kielen ylimarssista), on nyt oikeasti paikkoja, aikoja ja muistoja. Vähemmästäkin sydän vääntyy. Ajatuksena tuli mieleen myös se, että ehkä mun halu jäädä on enemmänkin ennenaikaista kaipuuta ystäviä kohtaan täällä.

Pystyn näkemään mielikuvissa itseni täällä kesällä, ja kaikki ne seikkailut ja auringon paisteen iholla. Ja pitkät illat ja yöt ja naurut ja keskustelut. Ehkä tämä on jonkinlaista "surutyötä", kun tiedän että olen lähdössä kotiin.

Niin vain on tämä paikka saanut mut "halkeamaan" vähäsen. Rakastan sitä, kuinka täällä puolessa tunnissa pääsee suurkaupungin värikkäästä elämästä ihan keskelle hiljaisuutta ja rauhaa. Rakastan vuoria tässä ympärillä, ja kuinka kauniilta ne näyttää kun katsoo Kitsilanosta lahden yli kirkkaana päivänä tai tähtien loisteessa yöllä. Ja rakastan, enemmän kuin mitään, ihmisiä täällä, ja sitä ilmapiiriä missä saa elää.

Kaiken tämän keskellä tunnen kuitenkin jonkinlaista varmuutta siitä, mitä olen oikeasti ja mitä kaipaan. Sitä osaa, joka on Suomea minussa. Ihan yhtä selvästi, kuin kesän täällä, pystyn näkemään myös kesän Suomessa.  Vappupiknikin linnanpuistossa, ponin tuuppimassa turvallaan Aulangon metsissä ja laitumella, ja ne samaiset pitkät illat ja yöt ja keskustelut ja naurut ystävien kanssa kotona.

Luulin vielä vähän aikaa sitten, että matkustaminen opettaa arvostamaan ja kaipaamaan kotiin. No, olen sitä mieltä edelleenkin, mutta nyt sitä ajatusta hieman hämmentää se, että minulla onkin kaksi kotia. Niinhän sitä sanotaan, että koti on siellä missä sydän on. Ja mun sydän on tällä hetkellä ainakin kahdessa maassa.

City getting ready

Mistä lie johtuu, että englanninkieli alkaa tuntua luonnollisemmalta. Jotkut asiat saavat jotenkin tarkemman merkityksen kun ne kirjoittaa englanniksi. Oikeasti varmaan vain kuvittelen. On vieraan kielen käyttämisellä toinenkin puolensa, nimittäin monesti viimeisten parin viikon aikana olen huomannut toivovani, että pystyisin ilmaisemaan itseäni vielä tarkemmin. Puhuin juuri ystävän kanssa (jolla on tausta Quebecissa), että välillä englannin käyttäminen tuntuu siltä kuin kirjoittaisi vasemmalla kädellä. Hauskojakin tilanteita toki mahtuu joukkoon, kun välillä minulle huomautetaan että "Laura, sä taidat taas puhua 'suomea'" kun yritän ilmaista itseäni. Pari vuotta sitten, edellisellä matkalla, kanssani matkustanut aussi herätti minut päiväunilta. Kun herää kesken päikkäreiden, tuppaa olemaan... hieman pihalla, tiedättehän? No, kaverilta meni varmaan pari kymmentä sekuntia saada minut ymmärtämään, että puhuin hänelle suomea.

Nyt täällä rupeaa huomaamaan, että kisat ovat ihan nurkan takana. Kaupunki alkaa täyttyä, ja multa on kysytty suunnistusohjeita monet kerrat. Tuntuu jotenkin tosi kivalta, kun osaa neuvoa, ja muutenkin ilmaisemaan eteenpäin sitä mikä on parasta Vancouverissa, ilmapiiri ja ihmiset. Vaikka toisaalta, mun mielestä parasta Vancouverissa on monet muutkin asiat. Olen kyläillyt kavereilla Kitsilanossa, ja päässyt ihailemaan sieltä avautuvaa maisemaa, kun keskustan biitsien ja suurten rakennusten taakse piirtyy lumiset vuoret. Sekin voisi olla parasta Vancouverissa.

Eilen oli Australia-päivä, ja juhlistin sitä Annan ja muutaman muun kanssa. Kun pääsen kotiin, mun on kuulemma heti alettava valmistautumaan Australian matkaan. Sopii mulle :D

These are a few of my favorite things

Mä tykkään kovasti the Sound of Musicista. Olen fanittanut siitä asti kun teimme ala-asteella retken Helsinkiin teatteriin sitä katsomaan, ja matkalla kaikki muut näkivät lihavan alastoman miehen, mutta minä en. Tällä hetkellä ajattelen kyllä, että ihan hyvä niin. Siltä illalta on myös kaikkien aikojen ensimmäinen säilynyt päiväkirjamerkintä.

Söin äsken mahan täyteen tomaatti-kookos-linssikeittoa, ja se oli niin hyvää että nyt mahaan sattuu. Jälkkäriksi meni vielä pari palaa tummaa luomusuklaata, ja ai että kun nipistelee. Mutta tuossa syödessä jostain tuli mieleen, että haluan vähän listata mun lempiasioita.

-Guacamole (avokadot!)
-Kookosmaito
-Nauraminen
-Ihmiset, jotka hymyilevät tullessaan uuteen paikkaan/tilanteeseen
-Mustikat
-Hups, mansikat
-Itsensä ylittäminen ja yllättäminen
-Ilostuttaminen
-Nauraminen. Juu uudestaan, mutta haluan pistää listaan vielä erikseen sellaisen nauramisen, jota tehdään kavereiden/muiden tärkeiden ihmisten kanssa jollekin todella yksinkertaiselle asialle

 Nyt mä kyllä haastan Nellan listaamaan lempiasioitaan, ihan kummassa tahansa blogissaan. Ja lempiasiat ihan mistä tahansa aihepiiristä. Juu ja kertomaan samalla että tuliko mun sähköposti perille!

Here comes the sun

Mulla on ollut tänään ihanan hidas päivä! Aurinko herätti mut aamulla ennen kahdeksaa, ja tuijottelin sitä hetken aikaa. Oli pakko myös laittaa soimaan Beatlesin Here comes the sun, joka on mun mielestä aivan ihanan rento, rauhallinen ja onnellinen biisi. Se pohjustikin sitten koko päivän tunnelmaa, ja T sai kuunnella kun mä lauleskelin sitä Skypessä.

Päivän joogailut olin päättänyt tehdä illalla, joten aamupäivän vaan rentoilin ja iltapäivällä tapasin ystävää kirjastossa. Ollaan otettu missioksi katsoa niin paljon klassikkoelokuvia, kuin mitä kirjastosta vain löydetään. Nyt on lainassa One flew over the cuckoo's nest, eli Yksi lensi yli käenpesän. Suomennos ei ihan mun mielestä toimi, vaikka onkin oikeasti ihan sanasta sanaan käännetty. Cuckoohan on käki, mutta se tarkoittaa myös hullua, ja elokuva kertoo mielisairaalasta.

Elokuvateatteri oli varattu, joten buukattiin se vasta huomiselle ja mentiinkin sen sijaan uimaan. Rentouttavan pulikoimisen jälkeen päätettiin mennä kävelemään rantaan ja sitten vaan hengattiin mukavan lämpimässä ilmassa (+15 astetta celsiusta) ja katseltiin rahtilaivoja ja puhuttiin olympialaisista. Mun tuli nälkä ja söin hieman sushia, jonka jälkeen olikin joogan vuoro.

Tänään oli taas sellainen päivä, että oli tosi helppo hymyillä, niin helppo ettei sitä voinut estää ollenkaan. Hymyilin koko päivän, kun oli niin hyvä olo.

Kasva rauhassa, kasva vahvaksi

Olette ehkä blogihiljaisuudesta aistineet, että jotain on meneillään. Olen aloittanut varmaan kymmenen postausta viimeisen kuukauden aikana, mutta niistä taitaa olla kolme julkaistuna. Ei oikeastaan pitäisi sanoa että olen aloittanut kymmenen eri postausta, olen aloittanut yhden -tämän- mutta en ole pystynyt lopettamaan niitä, viemään läpi sitä mitä olen aloittanut. Nyt on erilainen tunne, nyt tämä blogaus on valmis tulemaan ulos. Musta myös tuntuu, että tämä on rehellisin ja avoimin postaus, mitä olen kirjoittanut. Samalla kun mua pelottaa, tuntuu hyvältä että kirjoitan. Kirjoitan nyt joogasta, ystävistä, rakastamisesta ja yhdestä minulle pelottavasta aiheesta: itsensä kohtaamisesta. Tämä menee varmaan aika syvälle, ja pitkälle (voi olla että tästä tulee sadan sivun mittainen romaani).

Tammikuun ensimmäinen viikko oli täynnä energiaa. Aloitin viimein joogan, ja kun istuin matolle ensimmäistä kertaa, mulle tuli sellainen tunne että tulin kotiin. Kun kävelin sen ensimmäisen tunnin jälkeen kotiin, olo oli rauhallinen ja kevyt, ja ihan hiljainen. Mua ei edes häirinnyt liikenteen melu, ja ohi ajavat kova-ääniset autot, jotka on viimeisen kuukauden aikana hieman alkanut nostamaan kortisoli-piikkiä (olen siis huomannut kaipaavani maaseudun hiljaisuutta). Joogan aloittaminen toi myös muita hyviä tunteita. Tunsin olevan ylpeä itsestäni, kun lopetin suunnittelun ja aloin oikeasti tekemään. Mulla oli tosi hyvä olla.

Toisella viikolla joogan aloittamisen jälkeen, osallistuin Anusara-tunnille, joka on hieman haastavampaa verrattuna niihin tunteihin, joita olin siihen mennessä tehnyt. Tunnilla eteen tuli tilanne, jossa opettaja halusi että teen käsilläseisonnan, siis erittäin haastavan joogaliikkeen. Oikeastaan se kävi niin, että mua pyydettiin keskelle joogastudiota, ja en kuunnellut tarkasti mitä tuleman piti, seurasin vain ohjeita. Nojasin käsiini, nostin oikean jalan ilmaan, josta opettaja tuki mua. Tässä vaiheessa en edelleenkään tiennyt mitä tuleman pitää, mutta sitten mua kehotettiin jännittämään mun oikean jalan lihaksia. Kun tein tämän, vasen jalka sinkoutui kuin itsestään kohti taivasta, ja opettaja vain kevyesti ohjasi mun jalat pystysuoraan. Mä seisoin käsilläni. Ilman että mä yhtään tiesin että aion seistä käsilläni. Siinä mä olin, keskellä joogastudiota, ja seisoin käsilläni. Se on jotain mitä mä en ikinä ole tehnyt, tai kuvitellut pystyväni tekemään. Mun silmien edestä poistui taas joku sumupilvi, kun ymmärsin sen niin tarkasti: kuka tahansa pystyy mihin tahansa, kuin vaan uskoo itseensä ja saa apua. Mä leijuin pilvissä ainakin seuraavat kaksi päivää.

Kun Cypress sulkeutui, ja mä sain sen mitä olin toivonutkin, lisää aikaa, kävi jotain omituista. Mä jähmetyin, enkä pystynyt tekemään yhtään mitään. Toki kävin päivittäin joogassa, ja jokaisen tunnin jälkeen olin levollisemmalla mielellä, mutta aamuisin sängystä nouseminen oli ihan ylitsepääsemätöntä. Mielessä pyöri ihan outoja ajatuksia, ja näin unia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Kaikki huipentui viime lauantaihin, kun ulkona oli upea auringonpaisteinen päivä. Mä makasin sängyllä ja mietin että olisi kiva mennä ulos mutta mä en pysty nousemaan. Ja mun päässä oli ajatuksia, jotka soimasivat mua siitä etten tee mitään, miten en onnistu viemään asioita loppuun ja miten en yleensäkään oikein osaa mitään.

Kuten niin monesti ennenkin, silloin kun itse ei oikein jaksa, pysty tai osaa vetää itseään ylös suosta (tai sängyltä), se auttava käsi tulee ihan varmasti jostain muualta. Mulle usein ystävältä. Kun ystävä sitten soitti, ja sanoi että nyt on mahdollisuus lähteä pimeään hiljaiseen metsään, lumihangelle nauttimaan hyvästä ruuasta ja seurasta, ei ollutkaan yhtään vaikeaa nousta sängystä. Kun mä nousin, ajatukset olivat jo matkalla parempaan suuntaan. Muistan, kuinka ajattelin että eihän tässä muu auta, kuin ruveta taas rakastamaan itseään, vaikka juuri tämän päivän arskat meni ohi.

Tänään on tiistai. Silloin lauantai-iltana sanoin Padraicille ja Annalle että tänään mä haluan vain nauraa. Lopputulos oli nimenomaan se, nauroin vaan kaikelle mahdolliselle, nauroin kaikkea ja kaikelle. Nauru puhdistaa ja reuntouttaa, siitä tulee sellainen olo, että pystyn päästämään irti jollain tapaa.

Lauantain jälkeen olen puhunut ja mesettänyt ystävien kanssa. Kun kerroin K:lle mun lauantai-päivästä, se täräytti että miten ihmeessä sä et näe itsessäsi niitä asioita jotka mulle loistaa kilometrien päähän. I taas sanoi, että se on ihan itsestä kiinni, sitä voi rakastaa vaikka puukalikkaa, jos vaan uskaltaa heittäytyä. Ja kun antaa mennä, vaikka se pelottaa, se myös vapauttaa. Kun nyt kirjoitan näitä asioita, mä vaan taas ihmettelen, kuinka olen näin onnekas että mulla on tällaisia ystäviä mun elämässä. Ja niitä on vielä niin monta lisää. Tulee niin hyvä olo, kun muistaa mitä kaikkea on. Ja kuinka vähän sitä tarvitsee.

Kirjoitan tätä tämän päiväisen joogan jälkihöyryissä. Tämän päivän tunti oli haastavin tähän asti, mutta kun keskityin tarkasti, ja mietin miten kaikki asennot ja liikkeet soljuu eteenpäin, lihakset ja nivelet ja ihan kaikki vastasi jaksamalla jatkaa ilman minkäänlaista poltetta. Tajusin että mä oon ihan vahva, kun vaan annan olla. Tässä kropassa sitä nyt kuitenkin ollaan, toivottavasti vielä pitkään, niin ihan hyvin voin sitten myös rakastaa sitä enemmän.

Mä uskon, että kuka tahansa voi muuttaa kaiken. Iloisuus ja hyvä energia tarttuu, ja jos on hyvä olo, se voi levitä ystäviin, kaupunkiin, maahan. Mulla on vielä pitkä matka, että opin antamaan anteeksi ja rakastamaan juuri mun kohdalla kaasun pohjaan painavaa urheiluauton kuskia (mä vihaan kovia ääniä!), mutta ainakin olen matkalla. Ja tämäkin matka, niinkuin kaikki muutkin, lähtee omasta itsestä.

Talvipiknik

Olen ollut aivan jähmettynyt blogin suhteen. Niin paljon on asiaa, mutta mitään ei saa kirjoitettua. Eilen vietin kuitenkin loistavan lauantai-illan, ja sen innoittamana on pakko alkaa purkamaan uutispimentoa. Olen ollut tämän viikon puolipalkatulla lomalla, ja sama jatkuu myös kaksi seuraavaa viikkoa. Tähän on syynä se, että Cypress sulkeutui kolme viikkoa aikataulutettua aikaisemmin, jotta talviolympialaiset saadaan vietyä läpi parhaalla mahdollisella tavalla. Mainospuhetta. Kaikkialla kyllä hämmästellään tätä säätä, kun lämpö on kuin vappuna Suomessa. Olin hiljaa mielessäni toivonut paria ylimääräistä vaparia, ja niin ne vaan sitten tupsahti eteen, oikein kolmen viikon edestä. Mulla onkin nyt tosi hyvä mahdollisuus kiertää Vancouveria, kun aikaa piisaa ja matkustusmahdollisuudet on niin rajattomat.

Tästä ylimääräisestä ajasta on seurannut jotain kummaa: olen ihan jähmettynyt! Eilinen päivä oli tosi kummallinen, kun arska paistoi ja en vaan pystynyt lähtemään ulos. Samalla soimasin mielessäni itseäni siitä, että "en tee mitään", joka ei tietenkään yhtään auta. Ihan kuin elämä olisi jotain suorittamista. Siitähän juuri pyrin eroon.

Kun makasin sängyllä jähmettyneenä, apu tuli työkaveri Padraicilta: patikointia ja talvipiknik Cypressin murtsikkapuolella. Nappasin Annan mukaan ja menoksi! Illasta tuli ehdottomasti yksi parhaista tähän mennessä, kun kävelimme Hollyburn-nimiselle mökille illan pimeydessä, ja viritimme piknikin. Pimeällä lumihangella, otsalamppujen valossa tarjoiltiin laadukkaita juustoja, oliivitahnaa, hummusta, viikunoita, patonkia, keksejä ja vaikka mitä muuta! Seurueessa oli saksaa, portugalia, ranskaa, italiaa, espanjaa, japania, englantia ja suomea puhuvia, ja kilistimme kaikki omalla kielellämme. Tunti vierähti helposti hyvän ruuan parissa ja uusiin ihmisiin tutustuen. Jos jotain täältä mukanani tuon, niin talvipiknikin!

Lopuksi vielä kuva illan tarjoiluista: nomnomnom!

VANOC

Olisikohan aika taas päivitellä kuulumisia. Suomessa taitaa olla kovat pakkaset, täällä taas turhankin lämmintä. Vuorillakin tulee vettä, ja lumet sulaa. Olympialaisten alkuun on 33 päivää, ja Whistleristä on kuulemma odottamassa 200 rekkalastillista lunta, jos Cypressille ei saada lunta. Mä en vieläkään tiedä, mitä tulen olympiaadien aikaan tekemään, mutta sen verran on nyt varmistunut, että mun taustojen tarkistus on mennyt läpi. En siis ole liian rikollinen työskennelläkseni kisoissa. JEE! Sain myös sähköpostin, että voin hakea julkisen liikenteen käyttöön oikeuttavan passin huomenna. Saan suhailla ympäriinsä vesibusilla ja SkyTrainilla ja busseilla niin paljon kuin huvittaa.

Jonkinlaista haikeutta on myös jo ilmassa, vaikka kaksi kuukautta on reissua vielä jäljellä. Tuntuu vaan jotenkin, että nyt jo mennään loppua kohti, kun työt Cypressillä loppuu parin viikon päästä. Seuraavat kaksi päivää sataa vettä, joten olen vapailla ylimääräisiä päiviä. Ehkä saisin purettua päässä pyöriviä ajatuksia vähän blogiinkin.

Aktivismia

Ennen vuoden vaihdetta ja puolimatkan krouvin lähestyessä tajusin, että nyt olisi ehkä aika ruveta tekemään niitä asioita, mitä listassa oli ennen matkaan lähtöä. En usko aikatauluttamiseen ja pää kolmantena jalkana juoksemiseen listattuja asioita tehden, mutta mun listalla oli todella sellaisia asiota jotka haluan tehdä. Niiden siirtäminen on vaan ollut helppoa, olin jämähtänyt rutiineihin. Olenkin jo aikaisemmassa blogauksissa maininnut, että listalla oli jooga ja tanssiminen, näiden lisäksi oli selvitettävä lopultakin oma lautailuvarustustilanne ja yksinkertaisesti ruvettava snoukkaamaan Cypressillä!

Joogan aloitin viime viikon lauantaina, kun Yoga for the People tarjosi kolmenkymmenen päivän haastetta tiloissaan. YftP:n toiminta perustuu oppilaiden lahjoituksiin, opettajat opetavat ilmaiseksi ja kaikki tuotot ohjataan  Vancouver East Side-projekteihin. Tämä itäpuoli kaupungista on sitä kaikkein huonointa aluetta, jossa kodittomat, huumeet ja juopot liikkuvat. YftP:nkin tuotoilla pyritään kehittämään aluetta, ja tarjoamaan ihmisille parempia mahdollisuuksia. Tähän mennenssä olen ollut neljällä tunnilla, ja tällä hetkellä monet uudet pienet lihakset toitottavat olemassaolostaan. Olo on tuntien jälkeen ollut aina rentoutunut, ja vaikka asennot ovat vielä kovin vaikeita, huomaan selvää "avautumista" jumittavissa isoisssa lihaksissa.

Craigslistiltä löysin itselleni laudan, siteet ja kengät ja maanantaina laskin ensimmäistä kertaa mäkeä Cypressillä. Opin lautailemaan itsekseni (ystävien tuella ja avulla) joskus seitsemäntoista-talvisena, ja sen jälkeen olen mäkeä laskenut hyvin epäsäännöllisen säännöllisesti. Meno on ajoittain hieman huteraa, ja koska Cypressillä työsuhde-etuihin kuuluu opetus, olin eilen ensimmäisellä lautailutunnillani ikinä. Tekniikka ja homman helppous parantui tunnin aikana varmaan kolmesataa prosenttia. Ketään muita ei tunnilla ollut, joten sain kyllä ihan ensiluokkaista huomiota ja vinkkejä. Hymy oli taas korvissa kun opin ja osasin.

Ensiviikolla alkaa sitten vielä tanssahtelu, jota odotan innolla. En vielä ole päättänyt tarkasti, mitä alan tanssimaan. Muutenkin tämä itsensä aktivoiminen on tehnyt todella hyvää, ja olo ja mieli on parempi kun tekee asioita joista on unelmoinut ja pitää. Oli jo aikakin!

UV 2010

Mun työkaverit ihmetteli, että miten ihmeessä onnistuin saamaan sekä joulupäivän(viikon) että uudenvuoden päivän vapaaksi. En minäkään tiedä, mutta niin vain sain juhlia uuttavuotta ilman huolta seuraavan päivän töistä. Töistä pääsyn jälkeen kiiruhdin kotiin, sillä olimme Annan kanssa sopineet suuntaavamme Annan kämppiksen serkun siskon kämppiksen kotiin juhlistamaan uutta vuotta. En ollut tavannut ainoatakaan näistä ihmisistä, mutta se ei ole tässä maassa koskaan ongelma, sillä kanadalaiset ottavat uuden ihmisen vastaan ilman mitää ongelmia. Toki omankin asenteen kohdallaan olemisesta ei ole mitään haittaa, tai tarkemmin sanottuna ehkä niin päin, että jättää kaikki ennakkoasenteet koti-Suomeen. Ja sitten jos ne vielä löytyy kun palaa kotiin niin pistää ne iloisesti takkaan palamaan.  Matkustaminen opettaa niin paljon! Olen yrittänyt karsia omia ennakkoluuloja jo parin vuoden ajan, mutta kyllä reissaaminen on tehokas puhdistuskuuri tässäkin asiassa. Kun sosiaalinen elämä riippuu ihan vain itsestä, kaikenlainen v*****lu uusia ihmisiä kohtaan karsiutuu.

Illan emännän nimi oli siis Tanya, ja teemailimme meksikolaisen ruuan parissa. Minulle aina NAM. Mulle on kehittynyt mukava alkoholiongelma, kun ei vaan tee mieli juoda, saati humaltua. Parasta on ollut huomata kuinka vähän se tahtia hidastaa, siis ei yhtään. Vuoden vaihtuessa kirmattiin kerrostalon katolle kilistämään kuohuvaa, ja katsomaan ilotulituksia, jotka täällä nyt ei olleet kovin suuret. Kahdelta yöltä porukan valtasi suuri halu päästä pubiin, jossa vietimme uudenvuoden yön viimeiset hetket ennen kotiin suuntaamista. Kun sain tarpeekseni, lähdin kotiin ja kun astuin ulos ovesta, ohi ajoi taksi. Heilautin kättä ja sain taksikyydin kotiin, ja ihmettelin kuskille, että eikö taksin saaminen olekaan mahdotonta. Kuulemma oli, mutta mä olin onnekas. Itse ajattelen mieluummin, ettei mikään ole mahdotonta, ei edes taksin saaminen uutena vuonna Vancouverissa, keskustasta syrjässä.

Vuosi täynnä mahdollisuuksia

Tämän vuoden tammikuun neljäs päivä päätin että vuosi 2009 on elämäni paras vuosi tähän asti, päätin että teen siitä elämäni parhaan vuoden. Uuden vuoden ollessa taas kynnyksellä, voin olla aika tyytyväinen siihen päätökseen silloin tammikuun alussa. En ole mikään uudenvuodenlupausten suuri ihailija, varsinkin kun ne harmittavan usein ovat olleet omalla kohdalla tyhjiä lupauksia, helpottamassa hetken henkistä (tai fyysistä) krapulaa. Samaa settiä, kuin iltapäivälehdet tällä hetkellä kirkuvat: näin sulatat joulukilot...

Vuonna 2009 lopetin lehtien ja tv:n uutisten aktiivisen seuraamisen. Enpä ole katunut, enkä tunne itseäni yhtään epäsivistyneemmäksi, oikeastaan päinvastoin. Kesän alun jälkeen olen katsonut tv:tä varmaan maksimissaan viisi tuntia, lukuunottamatta Avaraa Luontoa, josta en luovu. Muistan kyllä ne ajat, jolloin en jaksanut töiden jälkeen muuta kuin rojahtaa sohvalle, mutta ihminen muuttuu. Lupaan kyllä palata tv:n ääreen, jos sieltä aletaan lähettää hyviä uutisia. Tai en ehkä sittenkään, sillä telkkarin jäätyä pois olen paljon aktiivisempi kuin aikaisemmin.

Ajatukset taas lentävät, ja eksyn aiheesta, tästä ja ensi vuodesta. Vuosi tarjosi ihan käsittämättömän paljon. Viime tammikuussa oli sitten viimein aika lopettaa selittely ja aloittaa uusi harrastus, tanssiminen. Se veikin sitten mennessään, tuoden paljon terveempiä lauantai-illan aktiviteetteja, kuin mitä aiemmin olin harrastanut, paljon uusia ihmisiä, uuden tavan viettää aikaa pikkusiukun kanssa ja tietenkin T:n, jota vastaan tosin kaikin voimin yritin pyristellä :) Sain tanssilta enemmän kuin ikinä uskoin saavani.

Lauantaina aloitan 30 päivän joogahaasteen, joka sisältää ideaalisesti yhden joogaharjoituksen päivässä. Olen todella innoissani, onhan se jotain mitä olen hinkunut tekemään pitkän aikaa, toteutus on vain jäänyt puolitiehen. Pilateksen pohjalta tiedän hieman mitä odottaa, mutta erityisen innolla odotan "hiljentymisen" puolta joogassa, meditaatiota. Olen edelleen kovin taitava antamaan mielen jyllätä oman tahtonsa mukaan, poukkoillen asiasta toiseen, rauhoittumatta. Joogan suhteen uskon saavani lisää työkaluja rauhoittumiseen. Sen verran on jo kokemusta, että tiedän saavani parhaimman olon silloin kun osaan rauhoittua ja nauttia pienimmistä asioista.

Ensi vuodelta odotan haasteita ja mahdollisuuksia, ja olen päättänyt tehdä siitä elämäni parhaan vuoden. Varasin lentoliput tänään, ja palaan maaliskuun puolen välin jälkeen, Seattlesta Reykjavikin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Toivon, että kaikki lukijat pääsevät ensivuonna tekemään jotain mistä todella nauttivat. Senkin uhalla, että kuulostaa painostukselta, on todettava että sehän on ihan vain itsestä kiinni . Nautitaan elämästä, siitä ainoasta ;) (joka meillä juuri tällä hetkellä on käytettävissä)

NYC-recommended

Jäin miettimään että kirjoitetaan "suositeltu" noin. Kielet ja sanat sekoittuu mun päässä, ja tällä hetkellä tuntuu olevan sattuman kauppaa millä kielellä mun puhe tulee suusta ulos. Esimerkkinä käy myös T: se kun ilmoitti mulle toissayönä unisena menevänsä vessaan- tämän hän totesi englanniksi. En varmaan koskaan lakkaa kiusoittelemasta tästä asiasta.

Viikko NYCiä takana, ja tämä on edelleen mielestäni ihana kaupunki. Hämmentävää on kuitenkin huomata, miten kaipaan Vancouverin "rauhallisuuteen" ja hiljaisuuteen. Minun on myös jälleen todettava, että Van on niin paljon positiivisempi kaupunki kuin mikään muu tuntemani. Vankkua tulen kehumaan vielä tuhat kertaa, joten keskityn nyt arvioimaan isoa omppua.

Hostellimme YMCA Vanderbilt sijaitsee kaupunginosassa Midtown East. Alue on ehkä turisteinta koko kaupungissa, nähtävyyksiä lukuunottamatta, lähistöltä löytyy Times Square, josta en itse välitä juuri ollenkaan, mutta joka on toki ikonista Manhattanille. Kaipaan hostelleilta ehkä tietynlaista "luonnetta", kykyä erottua muista ja persoonallisuutta. Vanderbiltiltä puuttuu kyllä täysin persoonallisuus, kuten koko tältä kaupunginosalta, mutta muuten ajaa asiansa. Suosittelisin kuitenkin ottamaan hostellin jostain ihan muualta kuin Midtownista, Upper West Sidelta tai Greenwich Villagesta. Niistä mielestäni huokuu enemmän sitä parasta New Yorkia.

Joulu New Yorkissa on kovin erilainen perinteisesti viettämiini jouluihin. Kaupunki, joka ei koskaan nuku, ei luonnollisestikaan juurikaan rauhoittunut jouluun, ja tavallaan joulu menikin täysin ohi. Se ei haittaa, sillä jouluhan on koti-ikävän pahinta aikaa!

T lähti tunti sitten kohti Newarkin lentokenttää, minä jäin kirjoittamaan blogipostausta. Olen ollut suunnilleen puolet reissussa nyt matkassa, ja kovin tottunut ajatukseen että matkustan yksin. Tällä kertaa on tosi helppoa luiskahtaa tähän niin sanottuun yksinäisyyteen, olemaan vastuussa kaikesta yksin, kun on ensin saanut nauttia viikon toisen seurasta. Pidän myös rinkan painosta selässäni, sillä se on minulle joka hetken muistutus siitä mitä teen. Olen tien päällä ja rakastan sitä.Olen itsenäinen, olen vapaa, seikkailen. Muistutan taas itseäni, että voin vain nauttia parhaani mukaan tästä hetkestä.

Lisään loppuun vielä kuvan Bryant Parkista, joka on pieni puisto New York Public Libraryn vieressä, ehdottomasti yksi ihanimmista paikoista kaupungissa.

Kuvat on otettu hieman ennen joulua, jolloin lunta vielä oli myrskyn jäljeltä. Tällä hetkellä lunta ei ole ollenkaan, ja ulkona on ihana keväinen ilma. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu kun ulkona on lämmin! Yksi vuoden parhaista päivistä on se ensimmäinen, oikeasti keväinen päivä!

Tässä vielä jostain syystä karuselliheppa. Nään melkein jokayö heppaunia :D

Koominen fiasko Osa II

Lukekaa ihmeessä tämän postauksen ensimmäinen osa alempaa, niin pääsette mukaan alusta asti :)

Maanantai-aamuna heräilin rauhassa, taisin nukkua sellaiset kolmetoista tuntia putkeen. Nukkuminen on ihanaa! Kun sain itseni hereille, tarkistin T:n lennon tietoja jälleen flightstats.comista. Sivusto ilmoitti, että lento saapuu samana iltana (maanantai) kello seitsemältä. Soitin T:n puhelimeen, johon ei saanut yhteyttä, akun loppumisen takia. Koska lento saapuisi vasta illalla, ehtisin pyöriä ympäri New Yorkia itsekseni päivän verran. Rakastan reissun päällä olemista ja yksin reissaamistakin, joten en pitänyt tätä mahdollisuutta lainkaan huonona. Kinoksia riitti, ja metroverkosto toimii edelleen kuin unelma. Suuntasin aivan Manhattanin eteläosaan shoppailemaan, sillä toiveena oli löytää mekko ensi kesänä odottavia (ei omia) häitä varten. Ihan kuin tarvitsisin syyn shoppailla! Tällä kertaa Visa ei kuitenkaan vinkunut, ja lopulta päivä kuluikin rauhallisesti kuljeskellessa ympäriinsä. Metrotarkkailua (kiitos sanasta Nella) harrastin myös, ja sain nauttia myös mainioista esityksistä, mm. erittäin funkahtavasta Petteri Punakuono-tulkinnasta. Esiintyvät taiteilijat (muusikoista stand upiin ja kaikkea siltä väliltä) hyppäävät metroon, ja keräävät sitten tippejä esityksensä jäljiltä. Pari turistia kuvasi esitystä, mutta eivät sitten olleetkaan valmiita maksamaan viihdykkeestä- ja saivat kuulla kunniansa.

Kun pääsin JFK:lle, oli lennon terminaali muuttunut. Samoin oli saapumisaika. Flightstats ei taaskaan ollut tietoinen siitä, että lento oli siirtynyt hulppeat seitsemän tuntia eteenpäin. Olin siis JFK:lla seitsemän tuntia ajoissa. Ei siinä taas juuri muu auttanut, kuin tyytyä kohtaloonsa ja kaivaa kirja esille. Takaisin Manhattanillekaan en jaksanut yksin lähteä suhaamaan, parin tunnin takia. Kuljeskelin ympäriinsä, kunnes kuulin takaani kysymyksen "Miten täältä oikein pääsee Manhattanille?". Näin tapasin Jackin, Euroopan turneelta juuri saapuneen kalifonialaisen muusikon. Suosittelin Jackille AirTrainia ja metroa, ja hetken jutusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että voisi olla illallisen paikka, sillä kummallakin oli aikaa tapettavanaan. Toimin Jackille oppaana New Yorkin ihmeellisessä maailmassa, jota ei toki ole kovinkaan vaikea omaksua. Metrossa juttelimme matkustamisesta ja siitä minkälainen ruoka maittaisi. Sanoin, että mieli tekee intialaista, mutta etten kyllä yhtään tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kuitenkin, kun nousimme maan päälle metroverkostosta, ja ylitimme kadun, nenän eteen tupsahti heti kolme intialaista ravintolaa mistä valita. Joskus tarvitsee vain sanoa ääneen mitä haluaa, ja jo samantien se ilmestyy kuin tilauksesta.

Jackin kanssa oli hauskaa vaihtaa kokemuksia matkustamisesta. Viimeiset neljä kuukautta Eurooppaa reissanneena Jack oli aivan hämmentynyt siitä, että nyt New Yorkissa kaikki kyltit olivat englanniksi ja kieli hänen ympärillään oli tosiaan englantia. Itse muistan aina sen ihmetyksen, kun palasin vuoden 2007 reissulta Suomeen, ja puheensorina ympärilläni oli... suomeksi! Jack oli esiintynyt neljä kuukautta ruoka/juoma-palkalla erilaisissa pubeissa ja hostelleissa ympäri keski-Eurooppaa. Lisäksi hän kertoi, että on ollut kolme vuotta rakastunut tyttöön, joka ikävä kyllä sattuu olemaa homoseksuaali.

Jack soitti Skypestäni ystävälleen, ja ohjeistin hänet oikeaan suuntaan metroverkon suhteen ja tiemme erosivat. Suunnistin takaisin JFK:lle, kolmannen kerran. Kello lähestyi puoltayötä, joten T:n saapumiseen ei ollut enää kovin kauaa aikaa. Kun saavuin oikeaan terminaaliin, minua odotti, jälleen kerran, yllätys. Lento oli siirtynyt saapuvaksi kymmentä vaille viisi aamulla. Minulla oli taas kuusi tuntia ylimääräistä aikaa! Olin kyllä tarkastanut asian Flightstatsista, mutta jälleen sieltä löytyy virheellistä tietoa. Siinä vaiheessa kävi mielessä, että ehkä tosiaan lähden takaisin hostellille nukkumaan. Jostain syystä olen kuitenkin liian sisukas luovuttamaan, ajattelin että perhana, kyllä täällä nyt istutaan loppuun asti. Enkä halunnut jättää T:tä yksin saapumaan maahan, jos jotain ongelmia olisi edelleen ilmennyt.

Tässä vaiheessa univelkaa oli taas jo aivan tarpeeksi, ja aikaa paljon, joten päätin sitten ottaa torkut. Sleepinginairports.com listaa JFK:n yhdeksi huonoimmista vaihtoehdoista maailmassa lentokenttäyöpymiseen. Sikäli se on totta, että ainoa vaihtoehto on betonilattia, mitään mukavuuksia ei todellakaan ole. Melkoista sissitouhua-siis lentokenttänukkumisen suhteen! Hyvänä puolena on kuitenkin se, lentokentällä nukkuu satoja ihmisiä, ja varsinkin lähtevien lentojen puolella (minne itsekin suuntasin lopulta) muita kuin nukkuvia ihmisiä on todella vähän. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, eikä minulla todellakaan ollut mitään ongelmia. Nukuin pari tuntia, ja neljältä nousin seuraamaan Frankfurtin koneen tilannetta. Hieman epäilytti, pääseeköhän kone ikinä perille, vai lentääköhän se ihan vain huvin vuoksi johonkin ihan muualle. Lopulta TV-ruudut ilmoittivat koneen saapuneeksi. Tämän jälkeen menikin enää tunti maahantulomuodollisuuksiin, ja sitten bongasin T:n. Sosiaalisena tapauksena T oli tietenkin jo saanut ystäviä, mm. Jackin (!), 23 vuotta New Yorkissa asuneen kroatin ja Samin, joka myös oli alunperin nykiläinen. Jaoimme taksikyydin, ja näin ensimmäistä kertaa Manhattanin siluetin maitse saavuttaessa. Hieno kokemus, sillä sää suosi ja aurinko paistoi! T myös kertoi, mitä kaikkea tälle Lufthansan lennolle oli tapahtunut. Kirjaan sen vielä tähän, koska, ihan oikeasti, miten tämä voi tapahtua?

1. Kone ei saa lähtölupaa

2. Kun lähtölupa annetaan, moottori rikkoutuu rekan peruuttaessa siihen.

3. Kun moottori on korjattu, miehistön enimmäistyöaika on ylittynyt kuudella minuutilla ja lento perutaan varamiehistön puutteessa.

4. Seuraavana aamuna uusi yritys, mutta lentokoneen ovi on vioittunut ja sitä joudutaan korjaamaan.

5. Kun koneen ovi on saanut korjattua, ja lentokone rullaa kohti kiitorataa, JFK peruu lähtöluvan: 12 matkustajan passin numerot eivät täsmää. Henkilökunta kuuluttaa useamman minuutin näitä matkustajia, jotka eivät tunnista itseään kuulutuksesta (intialaisia)

6. Koneeseen joudutaan kutsumaan lääkäri, sillä yksi matkustajista voi huonosti. Diagnoosi: liian alhainen verensokeri.

7.. Kun nämä asiat on saatu selvitettyä, on koneen henkilökunnan enimmäistyöaika jälleen ylittynyt. Lento perutaan.

8. Varamiehistö saapuu paikalle viisi tuntia myöhemmin, ja lento lähtee lopulta kohti New Yorkia.

Toivon todellakin, että teillä oli hauskaa tätä lukiessanne, sillä voiko tämä oikeasti tapahtua? Mua ainakin naurattaa jo nyt, ja ei tällaisissa tilanteissa oikein muu auta kuin huumorin säilyttäminen.

Sillä minä ainakin pärjään aika pitkälle!

Koominen fiasko Osa I

Mun on pakko kirjoittaa mun ja T:n tulomatkasta nykiin, sillä se omaa fiaskopiirteitä koomisuuteen asti. Kaikki alkoi suunnilleen siitä, mihin edellinen postaus jäi. Suljettuani tietokoneen ilmoitettiin matkustajille, että New Yorkissa riehuvan lumimyrskyn seurauksena lento myöhästyy 2-24h. Eihän siinä auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon ja toivoa parasta. Eniten kuumotti se, myöhästynkö liikaa ja menetän hostellivarauksen, ts. New York kodittomana.

Vancouverissa oikaisin penkille ja nukahdin hetkeksi. Heräsin siihen, että viimeisiä matkustajia otetaan koneeseen, joten hyppäsin pystyyn ja singahdin liikkeelle. Koneessa kapteeni kertoi, että "meillä on runsaasti varasuunnitelmia ja lentokerosiinia, jos tulee mutkia matkaan". Suunnitelma B oli Toronto, jos New Yorkin sää olisi sietämätön turvallisen laskeutumisen kannalta. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja laskeuduimme JFK:lle tasaisen lennon jäljiltä vain kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Maisemat olivat todella lumiset!

Kun sain puhelimen päälle lennon jäljiltä, T viestitti että lento Helsingistä Frankfurtiin oli tunnin myöhässä, ja Nykin koneeseen ehtiminen on minuuttipeliä. Hetken kuluttua tuli kuitenkin rauhoittava tieto, T ehti koneeseen ja ilmoitti koneen saapumisajankohdan. Tosin se ei kamalasti auttanut, kuten kohta selviää.

Kun pääsin hostellille, puhelimeni akku loppui, ja laitoin sen lataukseen. Jostain syystä tämän jälkeen puhelin alkoi pyytämään ennestään tuntematonta turvakoodia, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mikään minun tuntemani yhdistelmä se ei ole (esim. PIN-koodi). Tässä vaiheessa minua ei saa siis puhelimella kiinni, ennenkuin selvitän asian puhelinyhtiön kanssa, enkä myöskään pääse lukemaan viestejäni. Puhelin kyllä ystävällisesti ilmoittaa, että viestejä on saapunut, mutta ilman koodia niitä on turha yrittää lukea. Yritän soittaa Fidolle (puhelinyhtiö) Skypestä, mutta se ei onnistu. Lähetän T:lle viestin, että jos ei jostain syystä löydetä toisiamme kentällä, niin kannattaa ottaa taksi hostellille. Päätän ottaa päiväunet, ja nukun makeimmat päikkärit pitkiin aikoihin. Olin todellakin unen tarpeessa! Kun herään kello lähestyy jo Frankfurtin koneen saapumisaikaa, joten on aika suunnata jälleen kohti JFK:ta. Kun pääsen saapuvien lentojen puolelle, missään taulussa ei mainita mitään Frankfurtin koneesta. Koska omalla koneella ei ole pääsyä nettiin JFK:lla, menen nettikahvilaan. Tarkistan lennon tietoja flightstats.comista. Sivusto ilmoittaa, että arvioitu saapumisaika on hieman ennen seitsemää samana iltana.

Odotan T:tä kaksi tuntia, mutta kun ei näy eikä kuulu, päättelen että emme ole vain löytäneet toisiamme. Lähden takaisin kohti hostellia, mutta kun saavun sinne, ei T ole paikalla. Soitan Skypestä, ja tiedustelen T:n olinpaikkaa. Vastaus kuuluu: Frankfurtissa.

Lento oli lopulta peruttu. Ensimmäinen ongelma oli lähtöluvan saaminen JFK:lta. Kun kone sai lähtöluvan, sen kolmanteen moottoriin peruutti jäänestoaineen ruiskutukseen käytettävää laitetta kuljettanut auto. Moottori vaurioitui, ja se jouduttiin korjaamaan. Kun moottori oli lopulta korjattu, oli EU-lainsäädännön mukainen pisin sallittu työaika lentokonehenkilöstölle ylittynyt kuudella minuutilla, joten koko lento peruttiin. Koko matkustajakunta oli siirretty hotelliin odottamaan seuraavaa aamua, jolloin kone voitaisiin lentää New Yorkiin. Kaikki matkatavarat lukuunottamatta käsimatkatavaroita olivat tietenkin edelleenkin ruumassa, mukaan lukien T:n puhelimen laturi. Kuten ehkä jo arvaattekin, seuraava mitä tapahtui, oli T:n puhelimen akun loppuminen. T ehti kuitenkin huikata vielä, että lennon pitäisi saapua New Yorkiin alkuiltapäivästä. Tässä vaiheessa elettiin siis sunnuntai-iltaa, ja minä painuin pehkuihin valmistautumaan ensimmäiseen täyteen päivään Isossa Omenassa.

To be continued :)

YVR-JFK

Vancouver International Airport (YVR) tarjoaa tämän postauksen ilmaisen langattoman netin myötä. Lento CX888 Vancouverista New Yorkiin lähteen tunnin kuluttua, ja itärannikolla pitäisi odottaa ainakin luminen maa. Lähtemisessä on kyllä ihan se oma tunnelmansa, ja lentokentissä. Olin vielä aamun töissä, jonka jälkeen työkaveri Padraic lupautui heittämään mut lentokentälle, ja täällä sitä nyt ollaan. Ajatukset kulkeutuu väkisinkin niihin fiiliksiin, mitä mulla oli kolme kuukautta sitten, kun varailin lentoja Nykiin jouluksi. Aika tuntui niin kovin pitkältä, ja tunteet oli ristiriitaiset: toisaalta olin ihan innoissani, että pääsen reissuun, toisaalta jännitti ja mietitytti kun ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää.

Ajatukset ja fiilikset on sekavat, mutta innokkaat. Tarkoitus on kirjoittaa Nykistä matkapäiväkirjaa, ensin manuaalisesti vihkoon ja sitten parhaita paloja myös nettiin. Jutut päivittyy sitä mukaa kun nettiin pääsen ja ehdin ja pystyn keskittymään.

Oikein hyvää joulua kaikille, ja kiitos lukijoille kommenteista ja ihanasta syksystä. Laurenzia jatkaa varmaan taas yllättävän pian.