Kolme yötä Kanadassa,yksi lentokoneessa ja sitten T:n viereen! Kotiintulofiilikset. Ja sitten tietenkin ne fiilikset että "mitenviisikuukauttamenijo". Kirjoittelin tänään omia muistiinpanoja päiväkirjaan, ja totesin, että olen elänyt täällä niin monen vaiheen läpi, että tuntuu että olisin ollut täällä paljon pidempään.
Musta tuntuu, että oon kasvanut ihan hirveästi. Tai silmät on auenneet sille, mikä on oikeasti tärkeää. Ja minkä perusteella ihminen määrittelee itsensä. Viisi kuukautta sitten pidin itseäni tosi itsenäisenä, sellaisena ehkä vähän nenäkkäänäkin sen suhteen, että "pystyn pistään elämän pystyyn ihan missä vaan". Tällä hetkellä on tosi nöyrä ja kiitollinen olo siitä, että on koti mihin tulla, ystäviä jotka odottaa mua. Sillä itsenäisyydellä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, jos omat tarpeet ja edut ajaa aina muiden edelle. Mutta kyllä mua jännittää! Onko kaikki samanlailla? Miten arki rupee sujumaan?
Ehkä isoin asia, jota olen tässä pikkuhiljaa sisäistämässä on se, että elämä on yhtä oppimista ja kasvamista ja ei siitä valmistu koskaan. Mut ei kai se haittaa, kun on sellaisia ihmisiä ympärillä, joiden seurassa voin olla oma itseni. Vähän tuuliviiri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti