Aamu

Katsokaa mun aamua! Niin ihana väriherätys kun voi olla! Tämä on usein mulle se päivän paras hetki, varsinkin jos saa herätä kiireettä. Ihan raukeena vaan siristellä silmiä ja antaa auringon herätellä.

Tänään on mun synttäripäivä ja taivas on sininen. Olen ottanut oikeuden viettää tätä päivää pitkän kaavan mukaan, aloitin jo eilen fiilistelyn, kun Suomessa vaihtui vuorokausi ja jatkan tätä niin kauan kun täällä on torstai. En edes tee mitään ihmeellistä, mutta nauran makeasti itselleni kun olen näin iloissani siitä että tänä vuonna mun synttäripäivä kestää 34 tuntia! Pienet on ilot, mutta sitäkin makeammat!

Eilen kävin Annan kanssa synttäri-illallisella Intialaisessa kasvisravintola Annapurnassa. Viime viikolla oli kokonaista kaksi syö mitä haluat päivää, enkä vieläkään ole oppinut kulkemaan kultaista keskitietä, vaan tulee syötyä helposti pahaan oloon asti. Kaipasin siis jotain simppeliä ja hyvää. No okei. Oikeasti mä valitsin sen paikan koska Justin Timberlake kävi siellä syömässä muutamia viikkoja sitten :P

Mutta ruoka oli hyvää! Parasta oli jutella Annan kanssa siitä, mikä meidät ajoi tulemaan tänne. Oli hauskaa huomata,että meitä oli motivoinut aika samanlaiset ajatukset ja lähtökohdat. Annahan tuli Vancouveriin viikkoa ennen mua, ja puhuttiin siitä miltä tuntui olla täällä periaatteessa ilman suunnitelmaa, aloittaa kaikki alusta. Molemmat oli sitä mieltä, että nyt kun miettii taaksepäin, niin olipahan helppoa!

Tänään mulla on koulutus Cypress Mountainilla. Olen nyt ottanut rennosti 1,5 kuukautta, ja huomaan että se oli juuri se mitä täytyikin tehdä. Olen saanut tehdä täällä kaikkea mitä oon halunnut, löytää omia juttuja ja vaan nautiskella, liikkua, syödä. Kivaa on myös huomata, että nyt odotan innolla töiden alkamista ja uusiin ihmisiin tutustumista. Olen ihan täpinöissäni! Tästä tulikin mieleeni vielä yksi asia, mistä Annan kanssa puhuttiin. Kumpikaan meistä ei tiedä, missä on ja mitä tekee ensi kesänä. Yhtäkkiä, siinä syödessä tajusin, että se ei stressaa mua yhtään. Enemmänkin tuntuu siltä, että on kaikki mahdollisuudet avoimina ja saan tehdä ihan mitä huvittaa. Tää on ihan huikea tää vapauden tunne. Jotenkin oon ihan varma, että kun vaan uskoo tulevaisuuteen (ja nauttii tästä hetkestä), saa jonkun hyvän idean tai mahdollisuuden.

Nyt mun täytyy varmaan lähteä vähän juoksemaan tonne pihalle, kun sää on niin kaunis ja olen täynnä energiaa. En muista koska oon viimeksi oikein himoinnut päästä juoksemaan, mutta nyt tuntuu siltä että täytyy mennä. Mä yritän olla hypähtelemättä tuolla niinkuin joku pikkuvarsa, ettei Sipuli lähetä valkotakkisia hakemaan mua. Olen myös pahoillani, jos tämä kupliva iloisuus  ärsyttää jotakin, mutta minkäs teet, olen iloinen ja tämä on mun 34-tuntinen syntymäpäivä.

Pitäkää huolta toisistanne :D

Sihinää

Vielä yksi blogaus, tämä parin viikon hiljaisuus on saanut nyt sitten aikaan ketsuppipulloilmiön. Olen saanut idean! En vielä kerro siitä mitään, mutta tänään kun sain tämän idean, rupesin sihisemään innostuksesta paikallani ja suihkin kotiin hirveätä vauhtia. Olen niin innoissani tästä jouluun liittyvästä ideasta, etten malta päästä toteuttamaan sitä. Kiitos tästä kuuluu Nellalle, joka elämäniloisessa blogissaan paljasti olevansa joulufani, vaikka krääsäily ei kiinnosta. Tismalleen kuten minäkin, antaminen on ihanaa! Siitä se ajatus sitten lähti, ja muutamien viikkojen kuluttua saatte kuulla lisää!

Onnellisuus

Kaksi viikkoa vierähtää nopeasti hyvässä seurassa. Sitten, kun yhtäkkiä on taas yksin... se ravistelee.

Tiistaina suhasin julksilla yhdessä T:n kanssa lentokentälle, josta sitten palasin niinikään julkisilla takaisin päin. Kun kävelin Seattlen keskustassa, ekaa kertaa yksin kahteen viikkoon, satuin vilkaisemaan näyteikkunasta peilautuvaa kuvaa.  Siinä se sitten iski. Ihan karmiva koti-ikävä. Peilikuvassa oli nimittäin vain minä. Yksin. Bussimatka takaisin Vankkuun kesti iäisyyden, sillä jäätiin jumiin rajalle. Vastoin odotuksia, Kanadaan on ollut paljon hankalampi päästä takaisin, kuin rajan ylittäminen USA:an. Lieneekö Olympialaiset syynä että kyselevät niin kovasti?

Tähän väliin on muuten lisättävä, että viimeksi kun ylitin rajan amerikkaan, rajasedäksi sattui sellainen mies, joka oli asunut kaksi vuotta Suomessa. Siinä se sitten kailotti mulle että "HYVÄÄ PÄIVÄÄ" ja "ARJA KORISEVA" ja ties mitä. Se on nimittäin ollut töissä jossain lavoilla, Ulvilassa, vai Hollolassa vai missä se olikaan... eikun Urjalahan se olikin. No, hauska sattuma. Setä puhui hyvin suomea, mutta jostain kumman syystä mä puhuin sitkeästi englantia, enkä edes tajunnut sitä.

Kun lopulta pääsin takaisin kotiin, oli olo jokseenkin tärisevä. Ei siinä auttanut muu kuin soittaa äitille (äiti on hereillä seiskalta aamulla) ja jo taas helpotti. Kummasti auttaa kun ajatukset saa kääntymään muualle tai sitten voi porata silmät päästä jos niin tuntuu.

Tänään on ollut mitä mainioin päivä! Olin kokonaan unohtanut että täällä vietetään Remembrance-päivää, jolla on kai jotain tekemistä sisällissodan tai minkälie sodan kanssa. Täällä on monet paikat kiinni, mukaanlukien kirjasto, josta yritin saada luettavaa nyt kun kirjat on taas kahlattu läpi (ja osa lähti takaisin suomeen). Jatkoin sitten matkaani, koska olen ihan täysin hurahtanut kävelemiseen. Sattumalta sitten taas löysin käytettyjen kirjojen kaupan. Hups. Siellä oli töissä tosi mukava nainen, joka kyseli että minkä tosihyvän kirjan olen viimeksi lukenut. Kun kerroin, se rupesi suosittelemaan ja kaivoi mulle kymmenen kirjaa, jotka on "aivan välttämätöntä lukea". Ah, mä niin pidän siitä kun joku muu rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin mä. Nyt tuossa odottaa kolme korkkaamatonta kirjaa, en malta odottaa että pääsen upottamaan nenäni niihin.

Kirjojeni kera jatkoin sitten matkaa kahvilaan, johon istahdin ikkunan ääreen. Ja yhtäkkiä mun edessä marssi paraati, tähän muistopäivään liittyen! Olin sattumalta valinnut täydellisen paikan paraatin seuraamiseen. Olin paraatista todella innoissani, joka hieman ihmetytti aluksi. Minkä takia olen niin innoissani marssivista veteraaneista ja partiolaisista ja sotilaista? Sitten yhtäkkiä tajusin, mikä siinä viehätti. Se oli yhteisöllisyyden tunne, oli upeaa olla mukana siinä hetkessä, kun ihmiset spontaanisti taputtivat ja osoittivat kunnioitustaan. Ilmapiiri oli jotenkin niin... yhteinen. Mun oli hyvä olla, ja olin onnellinen että sain olla juuri siinä hetkessä, sillä paikalla. Tässä kuvia paraatista:

Kuinka erottua joukosta? Tämä pikkutyttö, jos joku, sen taitaa! Ottakaa mallia! Koko paraatin ajan tämä neitonen seisoi roskiksen päällä, punaisessa takissaan, innostuneena.

Näin myös lopultakin näitä punatakkisia kanadalaisia ratsupoliiseja/metsänvartijoita/mitä lie. Vihdoinkin! Harmi että hevoset olivat jääneet kotiin.

Kyllä se on pienet asiat, joista onnellisuus koostuu. Ja se käy minulle.

Se-Se-SEATTLE

En millään osaa päättää, tykkäänkö Seattlesta vai en. Tykkäisin siitä varmasti enemmän, jos en tietäisi, minkälainen Vancouver on. Tämä blogaus on siis ihan täysin eturistiriitainen, mutta annan tulla silti. Saattaa olla, että rajanylitys painaa jotain näkymätöntä katkaisijaa mun päässä, mutta mä en tykkää amerikasta (ja siis kyllä, Kanada on aaaivan eri asia!). Tämä ei tietenkään ole totta, sillä rakastan New Yorkia. Yritän saada näitä ajatuksia kasaan, ja kertoa niistä hyvistä asioista Seattlessa.

Olenko aiemmin maininnut, että Seattleen on halvempi lentää kuin Vancouveriin? Niin se vaan menee, suunnilleen parisataa euroa. Näiden kahden kaupungin välin voi taittaa bussilla, noin 20€ suunta, bussimatka kestää nelisen tuntia. Siinä syy, miksi vietin parinviikon sisään hieman aikaa Seattlessa, T:n lennot kun saapuivat ja lähtivät sieltä.  Pidettiin majaa City Hostellissa, joka oli positiiivinen kokemus. Rakennus on vuosisadan alusta, ja se on aiemmin palvellut hienostohotellina. Vieressä on aiemmin sijainnut elokuvastudio, joten kaikki 20-luvun  tähdet ovat yöpyneet hostlassa. Mua kiehtoo ihan hulluna tällaiset tarinat! Nyttemmin hostelli on renovoitu (mikä se sana on suomeksi!), ja kaikissa huoneissa on taidetta paikallisten taiteilijoiden käsistä. Taiteilijat saivat maalata huoneet juuri sellaiseksi, kuin halusivat. Osa on nähnyt jo kuvia facebookissa, mutta tässä vielä kuva meidän huoneesta:

Mun lempipaikka Seattlessa on Pike Place Market, kauppahalli. Jos joku on nähnyt elokuvan Uneton Seattlessa, niin siinä elokuvassa pyöritään myös tässä kyseisessä kauppahallissa. Tai näin olen kuullut sanottavan, koska itse en ole elokuvaa nähnyt :) Rakastan paikkaa, koska se on niin täynnä ihmisiä, elämää, värejä, ääniä... tarinoita! Tässä hieman valokuvasatoa Pike Placesta.

Mun teki mieli ostaa tollainen chilinippu ihan vaan sen takia, että noi värit on todella upeat. Pike Place löytyy myös maailman ensimmäinen Starbucks. Tästä pääsenkin toiseen aiheeseen, joka on hyvin Seattlessa. Kahvi. Aikaisemminhan kirjoitin, että join elämäni parasta lattea Cyber-Dogissa, nettikahvilassa. Seattlessa löytyy paljon itsenäisiä pikku kahviloita, jotka paahtaa ja jauhaa itse kahvipapunsa. Tästä tuloksena on äärimmäisen maukasta ja hyvin tehtyä kahvia. Elämän pieniä iloja! Hostellin henkilökunnan suosituksesta läheltä löytyi mainio kahvila, Bedlam. Viime lauantaina listalta löytyi Perfect Latte-täydellinen latte, jota ei voinut ohittaa. Kahvin kaveriksi otin poikkeuksellisesti myös hyvin amerikkalaisittain donitsin, mutta minkälaisen! Tuplasuklaa, mutta luomu ja vegaaninen! Se oli paras donitsi ikinä. Namm.

Parasta Seattlessa on myös asiakaspalvelu. Saatoin toki olla hyvässä paikassa, sillä Hostellilla sain kyllä aivan erinomaista aspaa. Ehkä työntekijät olivat ylpeitä työpaikastaan, mutta apua ja vinkkejä löytyi joka tarpeeseen.

Kaikenkaikkiaan sanoisin, että jos tällä suunnalla liikkuu, Seattleen kannattaa pysähtyä päiväksi. Varsinkin jos sattuu olemaan sateeton päivä (niitä on 50 vuodessa) ja vielä parempi, jos paistaa aurinko.

Lyhyesti linjoilla

Blogihiljaisuus jatkuu enemmän tai vähemmän ensi tiistaihin asti, mutta nyt muutama sana viime päiviltä.

Nautin sunnuntaiaamun brunssin varsin mielenkiintoisessa paikassa- The Elbow Roomissa. Ensinnäkin, kun odottelimme "Wait to be seated-kyltillä" että joku ohjaisi meidät pöytään, kuului melkoisen käskevään sävyyn seuraava kommentti "Hello Ladies!", tervehdys naiset (seuralaiseni siis on poika). Olimme ihan vahingossa hypänneet sisään kahvilaan. josta olin toki kuullut. Täällä v*ttuillaan asiakkaille, ja se on yksi syistä miksi tänne tullaan aina vaan uudestaan syömään. Tässä yksi parhaista mitä kuulin:

Tarjoilija (keski-ikäinen, ah-niin-hurmaava sateenkaarilippumies): Haluatko vettä?

Asiakas: Kyllä kiitos!

Tarjoilija: No sitten sun täytyy nostaa perseesi ja mennä hakemaan sitä!

The Elbow Roomin idea on aika hieno. Perustajat pitivät isona tuhlauksena sitä ruoan määrää, joka ravintola-annoksissa jää yli. Siispä tässä kyseisessä ravintolassa annokset ovat suuria, mutta jos ei jaksa syödä kaikkea, tarjoilija tulee ja huutaa asiakkaalle ja sitten asiakkaan täytyy tehdä rahallinen lahjoitus Vancouverin ruokapankille. Söin kaiken, mikä melkein vähän harmittaa, sillä tosi kekseliäitä juttuja työntekijöiden suusta pääsi, kun saivat tilaisuuden antaa palautetta.

Olen kuullut, että matkustamisessa yksi parhaita asioita on päästä takaisin kotiin. Huomasin tällä viikolla, että tästä mun kämpästä on tullut mulle koti, kun palasin muutaman yön mittaiselta reissulta omaan huoneeseen ja sänkyyn. Oli tosi hämmentävää huomata, että tosiaan huokasin syvään ja rentouduin kun pääsin taas tähän ympäristöön. Olen kotiutunut nopeasti.

Välillä mä oikein järkytyn, kun tajuan miten aika juoksee. Olen ollut täällä parin päivän päästä kuukauden. Miten se on mahdollista? Yritän muistuttaa itseäni joka aamu, että tajuaisin nautiskella joka hetkestä. Tehkää tekin tänään jotain sellaista mistä todella nautitte. Life's too short.

Onnellinen Päivitys Seattlesta

Mun aamu alkoi aikaisin, kun lähdin matkaamaan kohti Seattlea. Saan tänään (kolmen tunnin päästä) kovasti odotettua seuraa Suomesta, ja tätä kyseistä herrasmiestä vastaan siis lähdin toiseen maahan. Toki mun matkani on huomattavan paljon lyhyempi kuin T:n :)

Tämä saattaa tulla vähän yllätyksenä, mutta mä en ole kovin hyvä matkustamaan. Tarkemmin sanottuna olen hieman "harmaiden pilvien" vaikutukselle altis, tarkoittaen nyt sitä, että uudessa paikassa oon aina vähän järkyttynyt ja ravisteltu. Varsinkin, jos taivas on ihan harmaa ja jalat on märät, niinkuin tänään. Sitten kun samalla raahaa ihan liikaa matkatavaroita mukanaan, tuntuu että fyysinen kuormittuminen lisää vaan päänsisäistä kuormaa. Tulee sellainen olo, et miksei ole kotona peiton alla juomassa teetä. Näissä tilanteissa mulla usein menee automaattiohjaus päälle, jota kuvaisin ehkä jonkinlaisena yliminänä. Pään sisällä kaikuu, että noniin, asiat ei ole ollenkaan hullummin, saat kohta seuraa, nyt vaan hoidetaan asiat kuntoon ja suunnataan lentokentälle. Onko nälkä? On. No etsitään ruokaa! Mitä seuraavaksi? Tarvitsen nettiyhteyden. No täältä se löytyi! Hullulta kuulostaa, mutta pirun hyvin toimii. Ihan huikeata on se, että mun ei tarvitse kuin pään sisällä selvittää se asia mitä tarvitsen, ja jo se melkeinpä ilmestyy jostain.

Nyt pääsen siihen asiaan, joka inspiroi koko tämän kirjoitussession. Näin Cyper-Dog nettikahvilamainoksen pari minuuttia sen jälkeen kun ehdin nettiä kaivata. Mielessä oli jokseenkin pelkistetty, avaruushenkinen hopeapäälysteinen tylsä ja jättimäinen nettikahvila. Kuinka väärässä olinkaan! Kävelin korttelin verran ja astuin sisään piskuiseen kulmakahvilaan... WOW! Tämä on ihan eri vuosikymmeneltä- Kuvailisin suunnilleen näin: hipit kohtaavat grungen-Hollywoodin kulta-ajat-Albert Einsteinin ja iloisen 20-luvun. Täällä on puna-oranssit seinät, omistaja on harmaahiuksinen batiikkivärjättyä paitaa käyttävä maailman lämpöisin (jokainen lause päättyy Darling-kultaseni) nainen joka on ihan varmaan ollut Woodstockissa vuonna -69. Seinät on vuorattu julisteilla Audrey Hepburnista ja John F.Kennedystä Miles Davisiin ja Bob Marleyyn. Tiedättekö miltä tuntuu, kun jalat märkänä ja ihan puhki väsyneenä saa istua pehmeälle sohvalle pehmolelukoirien (kyllä) väliin? Kaikki maailman asiat korjaantuvat, niin yksinkertaista se on. Asiaa auttaa kovasti myös tumma suklaa ja kupillinen ehdottomasti parasta lattea, mitä olen koskaan missään ikinä juonut. Telkkarista tulee Frankenstain ja musiikkina on jotain brasilialaista, kuulemma.

Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla :) Mulla on taas oikein hyvä olla ja mahassa kuplii kun lento Lontoosta laskeutuu parin tunnin kuluttua. Siihen asti taidan nautiskella tästä ympäristöstä.

Ihan vaan ihana päivä

Tänään oli taas äärettömän hyvä sää. Ihan täydellinen päivä liikkua kävellen, ja oon todella ihastunut kävelemiseen. Kotona inhosin kävelemistä, se tuntui jotenkin ihan liian hitaalta etenemiseltä paikasta toiseen, Ehkä se johtui siitä, että kävely tarkoitti nimenomaan vain siirtymistä pisteiden välillä. Täällä tuntuu ihan siltä, että kävellen saavuttaa tismalleen oikean tempon, ja jää aikaa katsella ympärilleen, ihan oikeasti nähdä mitä tapahtuu.

Tän kuvan otin jälleen merivallilta, tai oikeammin kuvasin sitä. Valkokattoinen rakennus Vancouver Canuckien kotiareena. Mun kotitalokin taitaa näkyä.

Tässä kuvassa on Chinatownin portti-sellainenkin täältä löytyy, Chinatown siis. En ole vielä ehtinyt tutustumaan. Sieltä pitäisi kuulemma saada oikein autenttista kiinalaista ruokaa, joka ei siis ole mitenkään yllättävää.

Joillakin ympäristöillä tai kaupunginosilla tai rakennuksilla saa mun mielikuvituksen laukkaamaan ja tulee tunne että niillä olisi tosi paljon kerrottavaa ja tarinoita jaettavaksi. Tänään seikkailin itseni myös Gastowniin, joka on se alue, mistä Vancouver on saanut alkunsa. Tämä kauounginosa on nimenomaan sellainen, joka tuntuu kuiskivan tarinoita jokaisella tiilellään. Mielikuvitus villiintyy! Gastown on jotenkin niin viimevuosisadalta, ja siitä tulee mielikuva jotenkin 1800-luvun Pariisista, vaikka siellä en ole vielä käynytkään. Tuntuu kuin täytyisi vaan kuunnella tarkasti ja siten pystyisi kuulemaan satavuotta sitten katuja tallanneet merimiehet ja hämärät salakapakat. Pysähdyin kahville nauttimaan tästä maisemasta, tosin en juuri tästä kohdasta,vaan aurinkoisemmasta:

Aurinko lämmitti mun selkää, ja mun ihana villainen ja pehmeä huivi oli kaulan ympärillä, käden ulottuvilla kupillinen kuumaa kahvia. Oli sellainen ihan täydellinen hetki, kirpeä mutta aurinkoinen syksyinen päivä. Ympäristö aikaansai ihan omanlaisensa tunnelman ja katselin ympärilleni ihan lumoutuneena. Näytti ihan siltä, kuin tuossa kuvassa näkyvillä vuorilla ja alhaalla roikkuvilla pilvillä olisi ollut hellä hetki menossa. Aikaa ei ole, tai ehkä mulla on kaikki aika maailmassa. Vanhoissa rakennuksissa on jotain rikkinäisen viekoittelevaa, kaikki koristukset parhaita päiviltä jäljellä, mutta ajan patinoimina. Ihan kuin rakennukset olisivat sellaisia vanhoja leidejä, joka pitää kaikkia kaulakorujaan ja silkkihanskoja päällä samaan aikaan, mutta eivät mitenkään pysty peittämään ajan kulkua. Savuisia salakapakoita.

Tässä alemmassa kuvassa Gastownin höyrykello. Se höyryää ja soittaa ihania sävelmiä tasatunnein. Paitsi että se on mennyt rikki ja nyt se soittelee niitä varttia vaille ja varttia yli. Tämän kertoi mulla Patrick, katuasukki. Lopuksi vielä kuva aurinkoisesta pohjois-Vancouverista. Kaikenkaikkiaan ihan loistava päivä!