3

Kolme yötä Kanadassa,yksi lentokoneessa ja sitten T:n viereen! Kotiintulofiilikset. Ja sitten tietenkin ne fiilikset että "mitenviisikuukauttamenijo". Kirjoittelin tänään omia muistiinpanoja päiväkirjaan, ja totesin, että olen elänyt täällä niin monen vaiheen läpi, että tuntuu että olisin ollut täällä paljon pidempään.

Musta tuntuu, että oon kasvanut ihan hirveästi. Tai silmät on auenneet sille, mikä on oikeasti tärkeää. Ja minkä perusteella ihminen määrittelee itsensä. Viisi kuukautta sitten pidin itseäni tosi itsenäisenä, sellaisena ehkä vähän nenäkkäänäkin sen suhteen, että "pystyn pistään elämän pystyyn ihan missä vaan". Tällä hetkellä on tosi nöyrä ja kiitollinen olo siitä, että on koti mihin tulla, ystäviä jotka odottaa mua. Sillä itsenäisyydellä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, jos omat tarpeet ja edut ajaa aina muiden edelle. Mutta kyllä mua jännittää! Onko kaikki samanlailla? Miten arki rupee sujumaan?

Ehkä isoin asia, jota olen tässä pikkuhiljaa sisäistämässä on se, että elämä on yhtä oppimista ja kasvamista ja ei siitä valmistu koskaan. Mut ei kai se haittaa, kun on sellaisia ihmisiä ympärillä, joiden seurassa voin olla oma itseni. Vähän tuuliviiri.

Lähtölaskentaa

Kisat tuli ja meni, ja ne oli kiireiset! Koko kaupunki muuttui ihan, sanoisinko hornankattilaksi, ja kaduilla populaatio vähintäänkin kymmenkertaistui. Tottakai, kisaturistit oli täällä lomalla ja ottivat parin viikon ajan iloisen rennosti. En ole itse sitä edes ymmärtänyt, kuinka suuresta tapahtumasta on kysymys, ja kuinka värikkäästä. Seitsemäntoista päivän ajan koko kaupunki tunnusti jotain väriä, joista tietysti kaikkein näkyvimmin oli esillä vaahteranlehtilipun värit.

-No mikä ettei, sanoi Antero Mertaranta kun kysyin että onko kisafiiliksiä. Herra tuli seisoskelemaan mun viereen metrossa, ja en voinut vastustaa kiusausta sanoa jotain. Mitään omaperäisempää ei sitten tullut mieleen, mutta saakoon kelvata. Menin tästä keskustelusta niin sekaisin, että lähdin metrosta ihan väärään suuntaan... no sen siitä saa kun yrittää näyttää ammattilaiselta :) Tai paikalliselta!

Olin siis töissä Cypressillä matkamuistoteltassa, ja kohtasin myös päivittäin suomalaisia. Kaukana kotoa sitä vaan oppii arvostamaan omaa kieltään, ja kaikkia mahdollisuuksia käyttää sitä. Musta tuli myös melkein julkkis, kun melkein pääsin Urheiluruutuun! Sitten muistin, että me ei saada antaa medialausuntoja. Jätetään tässä nyt mainitsematta, että ei sitä haastattelupyyntöäkään kuulunut huolimatta siitä että annoin yhteystiedot :)

Kisojen viimeinen päivä, sunnuntai, oli kanadalaisittain melkoisen iloinen. Tämä kaupunki meni aivan sekaisin Sidney Crosbyn maalista, ja bileet alkoi. Itse seurasin peliä netin kautta sängyn pohjalta. Lähetys tuli parin minuutin viiveellä, ja sainkin kuunnella ulkoa kantautuvista ihmisten huokauksista tai kiljumisista miten peli eteni, huomattavasti aiemmin kuin mitä ruutu kertoi. Meidän talon ulkopuolella, noin sadan metrin päässä, oli nimittäin iso screeni, mistä tuhannet seurasivat finaalipeliäkin. Kisat olisivat päättyneet maansuruun, jos USA olisi voittanut.

Flunssaillessa menikin sitten reilu viikko. Yritin ilmeisesti liian nopeaa palautumista, ja kuume heitti mut takaisin sänkyyn oikein kunnolla. Eilen olikin ensimmäinen päivä, että vähän uskalsin luottaa huteriin jalkoihin, tai lähinnä siihen, että henki kulkee tarpeeksi.

Olen aloittanut pakkaamisen, ja yritän päästä kaikesta mahdollisesta tavarasta eroon. Viimeisen illan vietän Annan seurassa, mikäs sen parempaa. Viikon verran vielä jäljellä, enkä malta odottaa että pääsen kotiin. Ihanaa päästä kotiin!

Kisafiiliksiä I

Eilen ne sitten alkoi. Epäuskoisen hämmentyneen innostunut fiilis, ja tuntuu että koko maailma on täällä. Torstaina olin Annan kanssa Kitsilanossa katsomassa Olympiatulen kulkua. Annan lempikauppa, Adrenaline, järjesti soihtubileet, ja oltiin niissä mukana. Adrenalinen tytöt ja pojat olivat järjestäneet arvonnan, jossa arpoina toimi nippu kanadan lippuja. Voitin heti pääpalkinnon, ja käytin lahjakortin kierrätysmateriaaleista valmistettuun nahkalompakkoon. Se on ihana! Torstaina meillä oli myös koulutus Cypressilla. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, kuinka isosta tapahtumasta on kyse.

Perjantaina aamulla lähdin kaupungille tunnustelemaan fiiliksiä. Bongasin mm. olympiatulta kantaneen miehen, jonka kanssa pääsin kuvaan kannattelemaan soihtua. Tässä kuvasaldoa:

Countdown. Vähiin käy jo tässä kuvassa. Kun tulin Vankkuun, päiviä oli jäljellä ~130. Kuvan ottohetkellä enää kahdeksan tuntia.

Perjantai-iltana avajaisseremonian lähestyessä kävelin ympäriinsä, ja sattumalta törmäsin työkavereihin. Liityin seuraan, ja onnistuimme löytämään (neljännellä yrittämällä) pubin, jossa avajaisia pääsi seuraamaan. Siinä ryhmässä ollessani, hieman haikeana mietin, että jaettu ilo on parasta. Olin onnellinen, että sain todistaa niin upeaa tapahtumaa ystävien seurassa, mutta samalla mietin kaikkia ihmisiä kotona. Olen niin monta kertaa sanonut, että asioiden merkityksen tajuaa vasta, kun on vähän aikaa ilman.

Tänään mulla on ensimmäinen työvuoro!

Whistler

Keskiviikko-aamuna heräsin aikaisin aamulla, sillä oli viimeinkin koittanut se päivä, että pääsin Whistleriin lautailemaan! Whistler on yksi Pohjois-Amerikan parhaista laskumestoista, ja voin kyllä yhtyä tähän mielipiteeseen täysin. Kaksi vuorta, Whistler ja Blackcomb takaavat sen, että laskettavaa on enemmän kuin ehtii mitenkään käymään läpi. Ja sitten se lumi! Ihan parasta millä olen ikinä laskenut (joka nyt ei tietenkään ole kamalan paljon).

Vancouverista Whistleriin kuljetaan Sea to Sky-nimistä valtatietä pitkin, joka on yksi maailman kauneimmista. Katsokaa vaikka, miltä näytti aamuhämärässä:

Vuoria ja vettä! Pysähdyttiin matkalla pikkuruiseen kahvilaan, joka tarjosi ihan mielettömän hyvää Bremeä, eli kermaan tehtyä lattea. Nomnomnom!

Mukana matkassa oli Erika ja E:n ystävä Mike. Oli tosi kiva laskea ekaa kertaa Whistlerissä, kun oli niin hyvät oppaat. Tai oikeastaan opas, sillä E viuhahti hyvin nopeasti omille teilleen, joten Mike esitteli mulle rinteitä. Hisseissä keskusteltiin matkustamisesta, ja siitä että aina saa hyvän vastaanoton, jos olettaa että ihminen, jonka kanssa on tekemisissä, on mukava.

Kaikenkaikkiaan ihana päivä rinteessä, ja nyt olen kiertänyt kaikki kisapaikat lukuunottamatta BC Placea, joka on lätkähalli tossa kulman takana. Varmaan ehdin sinnekin, JEE!

Omppupiirakkaa

Mä olen omituinen, pakko myöntää. Mä kuuntelin Tapani Kansan (!!) Veikko Niemistä, koska se on vaan niin renkuttava fusku, ja oon pakottanut Tn tanssimaan sitä mun kanssa monetmonet kerrat. Hyviä muistoja. No kuitenkin, Veikko Niemisestä tuli mieleen, että tiistaina täällä alkaa olympialaisten oheistoimintana tanssimaratooni, jonka juuret ulottuvat kolkytluvun Amerikkaan ja sellaiseen elokuvaan kuin Ammutaanhan hevosiakin. Ideana on tanssia neljä tuntia, ja pysähtyä ei saa. Musiikkina on ihan kaikkea, swingeistä discoon. Täytyy mennä, koska yksi maailman parhaista asioista on tanssia kunnes tipahtaa, eikä enää vaan pysty.

Tehtiin eilen omppupiirakkaa!Raakana:

Ja uunista tulleena:

Tätä on enää palanen jäljellä. Ei hullumpaa lauantai-illan ajanvietettä. Ja hyvää!

Olipa kerran 6 päivää Olympialaisiin

Heräsin aamulla auringonpaisteeseen, ja niin alkoi tämä mainio lauantaipäivä. Olin sopinut Erikan kanssa, että lähdetään tutkailemaan olympiakylää, ja muita olympiamestoja. Mä olin ihan unohtanut, että olympialaiset oli se ensimmäinen kimmoke työluvan hakemiselle. Nyt kisat on ihan kulman takana!

Tässä kuvassa olen minä ja Olympiaratikka. Sillä pääsee kivasti suoraan olympiakylään...

...johon ei kylläkään pääse kulkemaan. Huippu-urheilijoilla pitää olla kuulemma rauha. Aussit oli koristaneet oman rakennuksensa jättimäisellä kengurulipulla.

Seuraava kohde oli YVR, lentokenttä, koska haluttiin nähdä, miten se on koristeltu. Siellä suurin osa Vancouveriin saapuvista kuitenkin saa ensituntuman kaupunkiin.

Richmondissa, joka on kaupunki ihan Vancouverin kyljessä, tai no melkein, kisaillaan ainakin pikaluistelu. Haluttiin käydä katsastamassa kisapuitteet. SkyTrain-asemalla oli eri koulujen tekemiä tervehdysjulisteita, ja tähän oli mahtunut myös Suomen lippu, JEE! Vancouverissa on suunnilleen kuukauden päivät tervehditty maailmaa "Welcome World", erilaisin bannerein.

Tässä toinen :) Lumihiutaleita ei kyllä hirveämmin ole näkynyt, tänäänkin oli joku 15 astetta lämmintä. Whistlerissä on kyllä lunta, ja sisäkisailut ei sitä kaipaakaan. Tällä hetkellä ainoa joka kärsii satamattomuudesta on kotoinen Cypress.

Maisemakuvia Richmondista, matkalla Olympic Ovalille. Erika sanoi mulle tänään noin kaksikymmentä kertaa, että "I love the mountains". Kävi selväksi, enkä voi oikein vastaankaan väittää.

Sunny Days :D

Ja itse Ovaali.

Granville-katu. Täällä rupeaa olemaan jo melkoinen kuhina. Ens viikolla alkaa työt! JEE!

Aamuajatuksia

Tässä hieman ajatuksia eiliseltä:

"Mulla on taipumus "tehdä kaikesta selvää". Esimerkiksi kahden vuoden takaisen reissun jälkeen olin varma, etten enää lähtisi pidemmäksi aikaa ulkomaille asumaan. Äiti muistaakseni sanoi silloin, että oota kaksi viikkoa ja alat suunnittelemaan jotain muuta. Täällä ollaan taas.

Vancouverista on tullut koti. Aika nöyräksi pistää, kun ymmärtää että osa minusta oikeasti haluaa jäädä. Ainakin kesäksi. Toinen puoli tietysti haluaa kotiin, koska kotonakin on kevät ja kesä tulossa. Ja näiden tunteiden kanssa sitten yrittää tasapainoilla. Mulla on matkalippu kotiin, ja sen aion myös käyttää. Täytyy vain uskoa että asiat selviää kun niiden on aika selvitä."

En julkaissut tuota erillisenä ollenkaan, kun tiedän että on tärkeitä ihmisiä joita se olisi varmaan hämmentänyt ja pelottanut. Lueskelin äsken Lonely Planetin Kanada-opasta, ja sieltä sattui eteen Vancouverin kartta. Tajusin, että se mikä ennen lähtöä oli vain kadunnimiä ja lay-outia (pahoittelut tästä englannin kielen ylimarssista), on nyt oikeasti paikkoja, aikoja ja muistoja. Vähemmästäkin sydän vääntyy. Ajatuksena tuli mieleen myös se, että ehkä mun halu jäädä on enemmänkin ennenaikaista kaipuuta ystäviä kohtaan täällä.

Pystyn näkemään mielikuvissa itseni täällä kesällä, ja kaikki ne seikkailut ja auringon paisteen iholla. Ja pitkät illat ja yöt ja naurut ja keskustelut. Ehkä tämä on jonkinlaista "surutyötä", kun tiedän että olen lähdössä kotiin.

Niin vain on tämä paikka saanut mut "halkeamaan" vähäsen. Rakastan sitä, kuinka täällä puolessa tunnissa pääsee suurkaupungin värikkäästä elämästä ihan keskelle hiljaisuutta ja rauhaa. Rakastan vuoria tässä ympärillä, ja kuinka kauniilta ne näyttää kun katsoo Kitsilanosta lahden yli kirkkaana päivänä tai tähtien loisteessa yöllä. Ja rakastan, enemmän kuin mitään, ihmisiä täällä, ja sitä ilmapiiriä missä saa elää.

Kaiken tämän keskellä tunnen kuitenkin jonkinlaista varmuutta siitä, mitä olen oikeasti ja mitä kaipaan. Sitä osaa, joka on Suomea minussa. Ihan yhtä selvästi, kuin kesän täällä, pystyn näkemään myös kesän Suomessa.  Vappupiknikin linnanpuistossa, ponin tuuppimassa turvallaan Aulangon metsissä ja laitumella, ja ne samaiset pitkät illat ja yöt ja keskustelut ja naurut ystävien kanssa kotona.

Luulin vielä vähän aikaa sitten, että matkustaminen opettaa arvostamaan ja kaipaamaan kotiin. No, olen sitä mieltä edelleenkin, mutta nyt sitä ajatusta hieman hämmentää se, että minulla onkin kaksi kotia. Niinhän sitä sanotaan, että koti on siellä missä sydän on. Ja mun sydän on tällä hetkellä ainakin kahdessa maassa.