YVR-JFK

Vancouver International Airport (YVR) tarjoaa tämän postauksen ilmaisen langattoman netin myötä. Lento CX888 Vancouverista New Yorkiin lähteen tunnin kuluttua, ja itärannikolla pitäisi odottaa ainakin luminen maa. Lähtemisessä on kyllä ihan se oma tunnelmansa, ja lentokentissä. Olin vielä aamun töissä, jonka jälkeen työkaveri Padraic lupautui heittämään mut lentokentälle, ja täällä sitä nyt ollaan. Ajatukset kulkeutuu väkisinkin niihin fiiliksiin, mitä mulla oli kolme kuukautta sitten, kun varailin lentoja Nykiin jouluksi. Aika tuntui niin kovin pitkältä, ja tunteet oli ristiriitaiset: toisaalta olin ihan innoissani, että pääsen reissuun, toisaalta jännitti ja mietitytti kun ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää.

Ajatukset ja fiilikset on sekavat, mutta innokkaat. Tarkoitus on kirjoittaa Nykistä matkapäiväkirjaa, ensin manuaalisesti vihkoon ja sitten parhaita paloja myös nettiin. Jutut päivittyy sitä mukaa kun nettiin pääsen ja ehdin ja pystyn keskittymään.

Oikein hyvää joulua kaikille, ja kiitos lukijoille kommenteista ja ihanasta syksystä. Laurenzia jatkaa varmaan taas yllättävän pian.

Vancouverite

Eilen kun tulin bussilla kotiin Cypressiltä, yhtäkkiä tajusin sen. Olen ihan täysin tottunut siihen että olen täällä. Olen Vancouverite. Mitä mä tein kun olin vielä kotona? Uuteen paikkaan saapuessa huomaa ja hämmästelee ihan kaikenlaista, kaikki on erilaista ja on tosi herkkä kaikelle- silmät on paremmin auki. Ei oikein meinaa uskoa, että on oikeasti jossain muualla, kuin tutuissa ympyröissä. Vähän kuin kulkisi unessa tai kirjassa. Ja sitten kaksi kuukautta myöhemmin, tajuaa että onkin tottunut. Nyt on hyvä aika siis ravistella rutiineja ja tehdä jotain uutta. Lähtölaskenta (meinasin kirjoittaa tähän lähtölasku- suomen kieli tuppaa välillä hieman hukkumaan...) New Yorkiin onkin ollut jo käynnissä joulukuun alusta asti!

Tiedättekö sen tunteen, että mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän haluaa nähdä? Maailmasta löytyy paikkoja, joihin rakastuu ja haluaa palata, mutta samalla haluaa nähdä uusia paikkoja, eikä toistaa samaa kaavaa. No, New Yorkiin tuskin kyllästyn ikinä. Tuntuu mukavalta käydä siellä kerran vuodessa, ja ehkä saankin tällaisen rytmin pidettyä. NYC on ISO, ja kaikki kuvaukset "sulatusuunista" ja kulttuurien sekoittumisesta pitävät mielestäni paikkansa tismalleen. Nyki on samalla kertaa tuttu ja tuntematon, sillä se on niin hyvin dokumentoitu tuhansiin elokuviin ja TV-sarjoihin. Viime vuonna olin Nykissä kesällä, ja nyt pääsen kokemaan joulun. Lauantaina lennän itärannikolle, ja vietän siellä viikon. Hyvässä seurassa tietenkin ;) Lempipuuhaani on muuten Nykin metrolla ajelu, ja se on ehkä maailman paras paikka harrastaa "peoplewatching" eli ihmisten tarkkailua. Muistutuksena tarina viime reissulta:

Mies yskii metrossa kovasti, ehkä aivastelikin. Ystävällinen naishenkilö tarjoaa nenäliinaa (syynä saattaa olla se, että mies ei kauheasti peitellyt kädellä suutaan). Mies ottaa nenäliinan vastaan, ja pyyhkii nenänsä, suunsa ja.... tarjoaa nenäliinaa takaisin naiselle! Nainen kieltäytyy kohteliaasti. Minä vilkaisen Sipulia ja naurun pidätteleminen on hyvin vaikeaa.

Erika halusi järjestää yölaskettelun, ja sen seurauksena laskin mäkeä eilen, vihdoinkin. Onneksi lähdin vielä töiden jälkeen, sillä edellisestä kerrasta on vierähtänyt aikaa ja hauskaa oli! En edes hirveästi keräillyt itseäni, mutta jonkin verran kuitenkin. Tässä kuva todisteena:

Dansar, Dansar

Mun pitäisi olla jo hyvän aikaa nukkumassa, mutta pakko tulla blogaamaan-sillä mulla on juuri ollut maailman hauskin ilta! Pari juttua on pakko kirjoittaa, sillä ne tuli niin selväksi tän illan aikana. Erikan ystävä Tony vietti läksäreitään, jota mentiin juhlistamaan. Olipahan hauskat juhlat! Tanssin salsaa (siis tanssin yleensä pitkästä aikaa), ja tajusin taas kristallin kirkkaasti, että heti kun palaan New Yorkista, pakko päästä tanssimaan. Lisäksi tapasin tytön, joka haluaa tulla mun kanssa joogakurssille.

Toinen asia, mitä tajusin, on se että aion pitää isot kotiintulojuhlat, ehkä jopa porukoilla että kaikki mahtuu. Oli ihan tajuttoman ihanaa olla juhlissa, jossa eri kaveripiirit tuli saman katon alle ja kaikilla oli tosi hauskaa. Juhlat siis tiedossa !

Kolmas asia on Lutzia. Mun on pakko kirjoittaa tästä henkilöstä, koska jos mä joskus kirjoitan kirjan, tämä tapaus kyllä esiintyy siinä. Oletteko koskaan tavanneet ihmistä, jonka koko olemus huokuu yhtä asiaa: VAARA. Lutzia tuntui olevan luonnonvoima, heittäytyvän jokaiseen hetkeen, jokaiseen asiaan, jokaiseen ihmiseen täysillä. Nauraa paljon, pitää hauskaa... ja on samalla täysin läpipääsemätön. Henkilö, johon en luottaisi hetkeäkään, mutta jonka kanssa voisi viettää unohtamattomia juhlia.

Sellainen ilta-nyt on pakko painua nukkumaan!

Terveisin: PartyPartySalsaSalsa

Mitä tapahtui kun vastaan käveli eräs henkilö

Eilen oli joulukuun kahdeksas, mikä tarkoittaa sitä, että mun matkaan lähdöstä tuli kuluneeksi kaksi kuukautta. Oli hyvä aika muistutella itselleen, minkä takia tälle matkalle lähdin, ja mitä asioita haluan täällä tehdä. Onhan tämä selvästi sitä, että otan aikaa itselleni. Mulla oli paljonkin asioita mielessä, mitä haluan tehdä täällä. Kirjoitan tähän vähän listaa.

1.Työskentely Olympialaisissa. Tämän listaan ensimmäisenä, sillä tämä oli se ns. lähtölaukaus koko reissulle. Muistan edelleen kuinka, yhtäkkiä tajusin että Vancouverissa on olympialaiset, ja heti perään sen että hitto, sinnehän vois mennä töihin. Tämä ei ole listan tärkein kohta, mutta siitä kaikki lähti.

2. Ihmisiin tutustuminen. Uudet ihmiset tuo uusia ideoita ja uutta virtaa. Ikinä ei tiedä mitä voi oppia! Vanhoissakaan ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta kun pakottaa itsensä aloittamaan sosiaalisen elämän nollasta, oppii arvostamaan uudella tavalla pitkäaikaisia ystäviä ja turhat ennakkoasenteet karsiutuu!Kun olin kaksi vuotta sitten täällä vaihdossa, muistan olleeni huolissani siitä, etten voisi saada kavereita. Nyt se ajatus tuntuu koomiselta.

3. Epämääräisesti, ja pinnallisesti ajattelin, että Vancouverissa haluan kirjoittaa. Ja sitähän minä teen parhaillani!

4. Jooga ja tanssiminen.

Kävin taas syömässä Gorillassa. Nomnomnom. Mut tunnetaankin jo siellä ja paikan kokki Erin esitteli tänään itsensä ja kyseli kaikenlaista, mitä teen täällä ja vähän Suomestakin. Sitten Erin kysyi, että joogaanko. PAM! Viimeisen viikon aikana olen miettinyt, että neloskohdan asioille pitäisi tehdä jotain, muuten aika juoksee alta. Vastasin että en vielä, mutta haluan kovasti aloittaa. Erin sanoi siihen, että Damien tässä on joogan opettaja. Mua vähän jännitti mennä juttelemaan Damienille, mutta ei tollaista tilaisuutta voi hukata. Damien antoikin mulle hyviä vinkkejä, ja neuvoi että mikä voisi olla hyvä paikka aloittaa. Ei sitä ikinä tiedä minkälaisia kohtaamisia odottaa ihan just nurkan takana!

Elämältä saa juuri sen verran kun uskaltaa pyytää.

Mulla oli tänään Annan kanssa treffit Kitsilanossa, tarkoituksena oli metsästää Annalle lätkähousut (en tiedä miksi niitä oikeasti kutsutaan). Lähdin kävelemään Kitsilanoon lounaan jälkeen, ja kuljin yllättävän rauhallista sivukatua keskustassa, sillä juuri ketään muuta ei näkynyt. Yhdessä kadunkulmassa mun eteen tupsahti yhtäkkiä ihan tavallinen kaduntallaaja, ja sen vanavedessä (samassa seurueessa) joulupukki. Joulupukki ja kaduntallaaja jutustelivat siihen tapaan, kuin olisi maailman luonnollisin asia että joulupukki tepastelee rennosti kadulla kohti jotain määränpäätä. Se oli niin jotenkin epätodellinen tapahtuma, että mua rupesi naurattamaan. Yritin siinä sitten pitää pokkaani, kun joulupukki ja tavis kulki mua kohti, mutta eihän siitä tullut mitään. Kun tämä parivaljakko oli kahden metrin päässä, mun ja taviksen katseet kohtasivat. Molemmat purskahtivat nauramaan. Mua naurattaa vieläkin kun ajattelen koko tapausta. Ei sitä ikinä tiedä minkä kulman takaa eteen tupsahtaa joulupukki.

Helposti tarttuvaa ja ulkopuolella makaavia

Kuten ehkä voi arvatakin, vietän vapaapäivää kahvilassa. Ensimmäinen vapaapäivä, eli "lauantai" noudattaa mulla usein samaa kaavaa. Aamu vierähtää nettipuheluiden parissa, samalla kun pyykkikone pyörii. Eikä ole haitannut ollenkaan tällaisen lukujärjestyksen noudattaminen, päinvastoin tämä tuntuu tällä hetkeltä hyvin sopivalta tavalta latautua. Kun pyykit on pesty, onkin jo lounasaika ja vähän nälkä. Lounaalle suuntaan aina samaan paikkaan: Gorilla Foodiin. Vancouverin runsaasta tarjonnasta juuri tämä ravintola on valikoitunut ehdottomaksi suosikikseni. Gorillan ruokaa tekee mieli, sitä oikein himoaa. Entisenä ravitsemusfriikkinä huomaan olevani pikkuhiljaa ajautumassa kohti jotain uutta. Kohti Gorillaa, sillä apinaravintolan ruokalista on läpeensä vegaaninen, raaka ja luomu.

En kerro näitä asioita lisätäkseni kuormaa, ravitsemustietoa kun tungetaan joka lävestä ja helposti melkoisen syyllistävään sävyyn. Omat silmäni on auenneet monessakin asiassa viimeisen vuoden aikana, ja yksi niistä on ruoka. Hämmästyttävää on ollut tajuta, että syömisestä ei pidäkään tulla väsynyt ja paha olo, vaan päinvastoin.    Kun olen sisäistänyt tämän ajatuksen, sekä sen että ruoka tosiaan on lääkettä, olen lopettanut kieltäytymisen. Syön ihan mitä huvittaa. Kaikkea mitä huvittaa. Ei vaan huvita syödä lihaa, kevyttuotteita, makeutusaineita. Tässä haluan taas olla varovainen: kaikki ihmiset on erilaisia, kaikki ei sovi kaikille. Muta kenenkään ei myöskään tarvitse voida huonosti. Kokeilen uusia juttuja itseeni, ja monet myös toimii. Tuloksena olen onnellisempi, iloisempi ja energisempi. Oli tie mikä tahansa tähän, se on ihan mahdollista saavuttaa. Ja paljon enemmän.

Luin Malcolm Gladwellin kirjan "Outliers", joka suomentuu brutaalisti suoraan ulkopuolella makaaviksi. Kirja avaa menestymistä ja menestymisen takana piileviä asioita. Siis sitä, mikä tekee jostain maailman parhaan lentäjän, viulunsoittajan, juristin, ohjelmoijan... ihan minkä tahansa. Monta, monta kertaa olen kohdannut ajatuksen siitä, että menestyminen on synnynnäistä, että joissain vain on sitä jotain, mihin ei itse voi vaikuttaa. Kultalusikoita ja hopeatarjottimia? Outliers oli minulle sellainen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Se on menestymisen myytinmurtaja, jota suosittelen luettavaksi ihan kenelle tahansa, jolla on suuria tai pieniä unelmia.   Yksi mulle tärkeimmistä asioista kirjassa, oli se, että menestyminen vaatii aina tukea ja muita ihmisiä. Sitä ei voi yksinkertaisesti tehdä yksin. Avun antamisella tarkoitan tässä nyt ns. hedelmällistä maaperää jonkun uuden idean kasvamiseen. En voisi olla enempää samaa mieltä! Jos saisin muuttaa yhden asian maailmassa, se saattaisi hyvinkin olla se, miten toisen innostumiseen ja uusiin ideoihin suhtaudutaan. Lopettaisin heti maailmasta sellaiset lauseet kuin "ei se kuitenkaan onnistu" ja "älä nyt vielä innostu". Siis miten niin? Toisen intoa ei saa ampua alas, oli se mitä tahansa. Jokaisen menestyjän takana kun on nimittäin aina joku ihminen, joka on sanonut kriittisellä hetkellä, että "älä vielä luovuta" tai "minä uskon sinuun".

Innostun helposti, kiihdyn nollasta sataan millisekunnissa, kun keksin jonkun uuden kiinnostavan asian. Innostuminen on ihanaa. Mutta se on tuhannesti parempaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa sen innostuksen. Mulla on monta upeaa muistoa niistä hetkistä, kun olen vain purkanut innostumistani, ja joku on kuunnellut ja nauranut kanssani.

Jos tarvitsette muuten piristystä juuri nyt, katsokaapa tämä video YouTubesta. Se on Showaddywaddyn "Under the Moon of Love", seitkytluvulta. Poikien koreografia on yksinkertaisuudessaan... kuplivan naurattava. Video on ihan selvästi tehty ihan tosissaan, mutta aika on tuonut siihen harmitonta, hyväntahtoista koomisuutta. Itse nauroin, ihan vaan sen takia, että sille oli helppoa nauraa.

Toinen video, mille olen nauranut, on Polkkis. Siinä Katri Helena ja Irwin hypähtelevät ympäriinsä Helsinkiä joskus kuuskytluvulla. Hauska renkutus, mutta vielä hauskempaa on hypähtely, ja se, että jompikumpi ei vaan pysy tahdissa....

Tämä hetki

Olen hämmästellyt, kuinka olen tämän koko matkan ajan pystynyt nauttimaan ihan täysillä pienistä asioista, yksittäisistä hetkistä. Toki ajatus päivittäin ajatus harhailee kotisuomeen, ensi kesään ja kaikkiin ihaniin jälleennäkemisiin, mutta sitten muistutankin itseäni siitä (hieman napauttaen), että on aika palata siihen asiaan, mikä oikeasti on ikinä mahdollista saavuttaa: tämä hetki. Kun olen muistuttanut itseäni ihan pienimpien asioiden tärkeydestä, olen välttynyt koti-ikävältä ja saan joka päivästä enemmän irti. Vielä toki on parannettavaa, mutta olen tosi ylpeä siitä, että en elä pelkästään tulevaisuudessa (enää).

Kaiken tämän keskellä olen huomannut, että oman elämän arvot tuntuvat kokoajan vahvemmilta. Mitä arvostan, itsessäni ja muissa? Mikä on tärkeää ja mitä oikeastaan haluan elämältä? Eräänlainen "sumu" alkaa väistymään silmien edestä, tietyiltä osin (toki sitä on vieläkin ihan riittävästi, sumua siis). Keväällä, kun sain tietää, että työlupahakemus meni läpi, mulle tuli jostain varma tunne siitä, että mun yksinkertaisesti on lähdettävä tälle matkalle.  Siispä tein siitä heti mahdollisimman julkista, etten jätä itselleni mitään takaovia auki.

Monia asioita arvostaa enemmän, kun on hetken aikaa ilman niitä. Kuten Salosen hiivatonta ruisleipää (puhumattakaan äidin ruisleivästä, jota ilman olen ollut toooosi pitkän hetken!). Ja sitten ystävät. Ystävät, tärkeät ihmiset, perhe. Tottakai olen arvostanut mun elämäni ihmisiä aikaisemminkin, mutta tässäkin asiassa mun silmät on auenneet, ja nimenomaan siinä mielessä, että olen tajunnut, että mut kyllä muistetaan vaikka olenkin hetken aikaa poissa viikottaisista kuvioista. Kuulen säännöllisesti näistä tärkeistä (siis teistä, jotka tätä luette) ihmisistä, ja miten ihanaa onkin ollut tajuta, että mulla on väliä! Mua ei unohdeta. Mun ystävät pysyy. Haluan nyt tarkentaa, että en sitä ole hetkeäkään epäillyt, tietäen kuinka upeita ihmisiä mun elämässä on. Tarkoitukseni on sanoa, että tämä on yksi niistä asioista joissa mun silmät on auenneet: ihan apposen auki. Tiedättekö mitä tämä ymmärrys on saanut aikaan? Mä pystyn nauttimaan tästä matkasta vielä enemmän, kun se on niin selvää että mulle on aina paikka kotona, ja mun myös halutaan tulevan kotiin.

Nyt on joulukuu, ja olen ihan pian ollut täällä jo kaksi kuukautta. Olympialaisten alkuun on 70 (!) päivää. Joulu on mulle tärkeä, ja sen odottamiseen on aina kuulunut tiettyjä asioita. Tämä jouluaatto tulee olemaan ensimmäinen, jota en vietä sen perinteisen kaavan mukaan, kotona. Mua jännittää, mutta onneksi on sitten oikein hyvä korvaava vaihtoehto, nimittäin sellainen pieni asia kuin New York. Kahden viikon päästä Nykiin (K)! Olen tilannut muuten sinne glögiä ja ruisleipää, ja musta tuntuu että tilauslista kyllä vielä pitenee.

Kohta on itsenäisyyspäivä. Siihenkin suhtautuu jotenkin eri tavalla. En tunne varsinaista ikävää, siis sitä kipeää, mutta sen sijaan kaipaus tulee esiin eri tavalla. Esim. tällä hetkellä en kuuntele oikein muuta kuin iskelmää, ja välillä -kröhöm-, on pakko tanssahdella hieman foksin askeleita peilin edessä :)

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

P.s Toivotan myös oikein hauskaa Itsenäisyyspäivän vastaanottoa I:lle ja E:lle poriin, ja tietenkin kaikille vieraille. Ensi vuonna haluan kernaasti olla paikalla!

Ristiriitaisia tunteita ja auringon paistetta vuorten kupeessa

Yksisanaiset otsikot eivät enää täyttäneet vaatimuksia, joten otan nyt aivan uuden lähestymistavan: kauniit ja rohkeat. Tiedättehän nuo kaunareiden jaksojen nimet, tyyliin "Aamiainen Elvis-ääniselle pojalle", "Thorne, tuskainen baarikärpänen" ja sitten tämä suosikeiden joukkoon kohoava "Onko sinulla vaikea aikuisuus?". Eli nyt saan vetää överit otsikoiden suhteen hyvillä mielin.

Pari viime päivää Vancouver on tarjonnut parastaan. Aurinko on paistanut täydeltä taivaalta, aloittaen päivän mahtavalla auringonnousulla ja lopettaen sen vielä upeampaan auringonlaskuun. Olen vaellellut katuja ja ottanut erittäin rauhallisesti, illat istunut syömässä vanhan ystävän kanssa päivittämässä kahden vuoden aukkoa. Snoukkaamaan me ei päästy, koska Daniel joutui selvittämään passinsa tilannetta koko päivän Australian lähetystössä.

Yksi parhaista asioista matkustamisessa on ehkä juuri se, että yhtäkkiä vanhojen ystävien tiet kohtaavat jälleen. Illalliset on kuluneet melkoisen vauhdikkaasti, sillä olen kuunnellut matkatarinoita ympäri maailman. Danielilla on nimittäin tällainen työ: 2 viikkoa töissä Kirgistanissa kaivoksella, tekemässä ties mitä, jonka jälkeen kaksi viikkoa vapaata ja eikun sormella osoittamaan mihin haluaisi lennähtää: firma maksaa. Seuraus tästä on, usein juuri se, mitä D juuri tällä hetkellä toteuttaa. Kolme päivää Vankussa, kolme päivää Calgaryssa, ja sitten Japaniin. D:n luonne taas on täysin herrasmies, ei mitään yrityksiä tai vihjailuja, me ollaan kavereita. Ja ne matkajutut! Ilmeisesti Dssä on sitä jotain, jonka takia se aina joutuu maiden rajoilla tullin tarkastuksiin. Erityistarkastuksiin. Omien sanojensa mukaan kun hänellä "on hieman vaikeuksia ottaa käskyjä vastaan". Olen hyvin onnellinen, että mulla on tällainen ystävä.

Tänään D suuntasi siis Calgaryyn ja oli aika sanoa hyvästit, jota inhoan. Ne oli ensimmäiset hyvästit tällä matkalla, jossei lasketa ystäviä kotona. Niitä en kyllä laske, koska ne ei ole hyvästejä vaan näkemisiin-toivotuksia. Kaverit maailmalla taas... sovittiin kyllä Dn kanssa että jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin nähdään kahden vuoden päästä. Mutta sitten taas, eihän sitä tiedä. Yritän kaikin voimin olla ajattelematta sitä, että joudun sanomaan heippa niin monelle ystävällä maaliskuussa. On tämä hassua tämä matkustaminen...ristiriitaisia tunteita auringon alla.


Tänään kuljeskelin omissa ajatuksissani keskustassa, ja huomasin että aurinko alkaa laskea. Aloin kiiruhtaa kohti biitsiä, että ehdin nauttimaan siitä kunnolla. Koin yhden parhaista hetkistä koko reissulla. Tässä hieman kuvasatoa.

Salakuvasin söpöä pariskuntaa ja mulle niin tunnelmallista rahtilaivaa!

Burrard Bridge.Yllättävän hyvä!