Kiepsautus

Etsiskelin nettisivustolta nimeltä www.ilmainensanakirja.fi suomennosta sanalle tip. Olen lukenut viimeaikoina Malcolm Gladwellin kirjaa The Tipping Point, joka kertoo sosiaalisista "katkeamispisteistä", asioista, hetkistä ja ihmisistä jotka saavat tietyn asian muodostumaan epidemiaksi, oli sitten kysymys influenssasta tai muoti-ilmiöstä. Sivuston tarjoamista suomennoksista ehdottomasti hauskin oli tämän postauksen otsikko kiepsautus, joka myös kuvaa jotenkin todella osuvasti juuri tätä hetkeä.

Olen tänään viettänyt ihan älyttömän hauskan illan Annan seurassa, aloittaen sen kovin Pohjois-Amerikkalaisella tavalla luistelemalla puistossa, jossa yritin pysyä ensinnäkin pystyssä ja toisekseen yrittäen pysyä pois sellaisten ihmisten tieltä jotka kompensoivat tasapainon puutetta luistimilla heiluttamalla käsiään täysin holtittomasti ja vetämällä mukaansa kaiken mistä saa kiinni jos sattuu kaatumaan. Selvisimme luistelusta ehjin nahoin ja suuntasimme illalliselle. En muista koska olisin nauranut yhtä paljon ääneen (ehkä se oli omissa läksäreissäni), sillä yritin opettaa Annaa laskemaan suomeksi kymmeneen ja muutamia muita fraaseja. En tiedä mitä se tyttö tekee, mutta jostain se tyttö kehittää paksuimman venäläisen aksentin, mitä olen koskaan kuullut. Ja Annahan on siis Australiasta! Ärrät surisee niin paksuina, kuin vain voi kuvitella. Ehkä me kohdataan juuri sellaisia ihmisiä, joita me tiettyinä hetkinä tarvitaan. Tänä iltana mä tarvitsin naurua.

Olen päättänyt muuttaa. Tällä hetkellä mun ja mun kämppiksen aikataulut on niin erilaiset (mä herään kuudelta, kämppis myöhemmin), että se ei ole kenenkään kannalta järkevää että jään tänne, sillä se kiristää ihan turhaan välejä. Mulla on ollut tässä kodissa ihanaa, mutta nyt on aika jatkaa eteenpäin. Yksi asia, joka tavallaan on niin kovin mua, mutta sitten taas toisaalta juuri sellainen piirre, jota haluaisin vähän muokata, on se, että otan kovin henkilökohtaisesti asiat, joissa ihmiset eivät tule toimeen. Jostain syystä koen sen epäonnistumisena, kun yleensä tulen toimeen sadasta ihmisestä 99 kanssa. Toisaalta, toisen ihmisen kanssa eläminen pienessä asunnossa on vaativa tilanne. Tästä samaisesta asiasta- muutoksista ja siitä että uskaltaa tehdä niitä-  olen kirjoittanut juuri tällä viikolla- niin se alitajunta on edellä tietoisuutta. Aistii pienimmätkin epävireydet. Näissä tilanteissa on vaan pakko uskaltaa olla oma itsensä. Ja se, jos joku, vaatii rohkeutta. Yksin en ehkä olisi uskaltanut olla rohkea, mutta viestittely kahden ihmisen kanssa, joita onnekseni saan kutsua ystäviksi, sai silmät avautumaan. Jälleen kerran. Karoliina ja Katja muistutti mua siitä, että vaikka ihmiset on erilaisia, se on ihan ok että mä olen tällainen kuin olen.

Kaiken päälle Anna, joka sai mut nauramaan maha kippurassa. Ihmiset on erilaisia, ja niin se pitääkin olla. Mä olen tällainen. Ja mä olen täällä oppimassa. Kaikenlaista. Kiepsauttamassa.

Ja nyt mä taas suuntaan uuteen paikkaan, tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja mä olen juuri tällä hetkellä aika innoissani siitä.

Hidastus

Aloitan tätä kirjoitusta kahvilassa, sateisena päivänä takkatulen vieressä. Ja vaikka takkatuli onkin sähköinen, ei se haittaa mua ollenkaan, vaan ajaa kyllä asiansa. Tämä kahvila on uusi löytö, ja jostain kumman syystä mulle tulee ihan Lontoo mieleen. Olen kerran elämässäni ollut Lontoossa, 13-vuotiaana, joten en voi edes sanoa miksi tämä muistuttaa Brittilästä, mutta niin vain tekee. Ehkä se on tämä avaruus, maanläheiset mutta vaaleat värit ja ruskea-beige matto. Tai sitten se on tämä pianomusiikki, jota en varmaankaan itse valitsisi, mutta jota taas juuri tällä hetkellä en vaihtaisi mihinkään muuhun.  Ja miksi juuri nämä asiat tuovat mielikuvan sieltä, en tiedä... mutta viihdyn!

Vapaapäivänä on aikaa hengähtää, ja juuri sitä olenkin tänään tehnyt. Aamulla otin ihan rauhallisesti, ja juttelin nettipuheluita K:n ja T:n kanssa. Tuntuu, että tekemällä asioita pikkuhiljaa ja rauhassa, sitä tavallaan kuorii itseään kaikesta ylimääräisestä, viikon aikana kerääntyneestä. Ja sen sijaan, että juoksisin ihan päättömänä paikasta toiseen, yrittäen saada aikaan kaiken mitä muka pitäisi, on älyttömän rentouttavaa ihan vain hidastaa. Tehdä vähemmän ja keskittyä enemmän niihin asioihin mitä tekee. Huomaan itsessäni selvää siirtymistä määräajattelusta laatuajatteluun, ja varsinkin ns. Slow Movement on ruvennut kiehtomaan. Että ehkä sillä ei olekaan niin väliä, mikä musta tulee isona, jos olen onnellinen juuri tässä hetkessä. Jotenkin sitä huomaa, että mitä parempi olo itsellä on, sitä parempi on myös kanssaeläjillä ja lähimmillä. Positiivisuus tarttuu? Että onkin kotoisaa ajatella tällaisia takkatulen lämmössä, rennosti retkottaen nojatuolissa. Kun istahdin tähän pari tuntia sitten, otin kengätkin vaan pois jalasta, kun on niin kotoinen olo.

Tämä kuoriutumisen tunne alkoi jo aamulla nettipuhelukeskusteluissa. Miten olenkin niin onnekas, että mun elämässä on sellaisia ihmisiä jotka osaa paitsi kannustaa ja rohkaista mua, myös kyseenalaistaa tosi rakentavasti. Mistä ne onkin tulleet? Mun mammani, eli äitin äiti, muistaakseni sanoi aina jotain maailman turuista... ehkä sieltä. Olen myös huomannut itsessäni muutoksia tämän reissun aikana. Kun tulee kommunikoitua monien ystävien kanssa nimenomaan sanoilla, sähköpostitse ja fb:ssä, oon ruvennut ensinnäkin pääsemään "syvemmälle" ja paljastamaan myös itsestäni uusia kerroksia. Tämän blogin rehellisyyskin on yllättänyt mut, ja se tuntuu pelkästään hyvältä. Mihinköhän tämä mut vielä vie?

Luen tällä hetkellä Gregory David Robertsin Shantaramia, jonka sivuilla törmäsin mun mielestä ihan mainioon kuvaukseen kanadalaisista. Otan nyt oikeuden suomentaa sen tähän aika vapaasti:

"Se on todella hyvää", pidempi mies sanoi. Hänen hymynsä oli lämmin ja antelias - sellainen leveä, avoin hymy, jonka olin vuosia sitten oppinut yhdistämään Kanadaan ja kanadalaisiin"

Tällaisia hymyjä ja ihmisiä saa kohdata melkein päivittäin. Ihmiset on täällä erilaisia. En sano että parempia, ei, mutta erilaisia kuitenkin. Se myös tarttuu, ja huomaan että keskusteluja ihan vieraiden ihmisten kanssa on päivä päivältä helpompi aloittaa. Ei ne välttämättä mitään elämää mullistavia keskusteluja ole, mutta nautin silti. Kuten juuri äsken, eräs tyttö sanoi minulle, nähdessään juuri tämän kyseisen kirjan jota luen, että "Toi on tosi hyvä kirja, mä luen sitä myös parhaillani", ja kun kerroin että olen juuri aloittanut, se vaan sanoi että toivottavasti nautin siitä yhtä paljon kuin mitä se on nauttinut. Tuli hyvä mieli. Joten ehkä sittenkin juuri tällaiset pienet asiat on niitä elämää mullistavia, jos niiden antaa olla?

Kohta lähden Annan kanssa snoukkaa metsästämään.

Mistä tänään nautin, Osa II

Viimeinen työpäivä ennen ansaittua viikonloppua, joka tällä kertaa ajoittui mulla keskiviikolle ja torstaille. Oltiin työvuorossa kaksin Estherin kanssa. Pari sanaa tästä tytöstä: tiedättehän niitä ihmisiä, joissa on vaan sitä jotain, ettei niistä yksinkertaisesti voi olla pitämättä! No, tässä on yksi sellainen. Älyttömän mukava, nauravainen ja rehellinen. Kertoo mitä ajattelee, ei esitä, on sitä mitä on. Sellainen jolla ei ole mitään tarvetta näyttää uusille ihmisille, kuinka "hyvä" on. On vaan oma itsensä.

Tänään juttelin Estherin kanssa kaikenlaisesta, suomalaisesta ja taiwanilaisesta kulttuurista ja tulevaisuuden suunnitelmista ja toiveista. Oli hauskaa kuulla taiwanilaisesta elämästä. Esther sanoi, että aikaisemmin se vaan halusi kokoajan tienata rahaa, lisää ja lisää ja lisää. Teki vaan töitä enemmän. Oli hirvittävän stressaantunut, vapaa-aikaa vähän. Sitten tapahtui muutoksia, ja Esther tuli tänne. Nykyään E:n filosofia: Ihan vain nautin elämästä. Ihan vaan annan mennä.

Miten tollaisesta ihmisestä voisi olla pitämättä? Ihana keskustelu, ihana tyttö.

Mistä tänään nautin, Osa I

Ah, tämä oli itseasiassa eilen maanantaina. Töiden jälkeen suunnistin Estherin (työkaveri Taiwanista) kanssa illalliselle, ihan vain huvin vuoksi. Suuntasimme Stepho'siin, joka on tosi suosittu ja kuuluisa kreikkalainen ravintola täällä. Ja huh, mikä nautinto! Musta on tullut täällä vahingossa lähes kasvissyöjä, mutta Stepho'sissa tilasin Tavernan spesiaalin, paahdettua lammasta... ja voi että, se oli varmastikin parasta lihaa mitä olen ikinä syönyt (lukuunottamatta tietenkin Iskän possua, jota nyt ei vaan voi voittaa). Älyttömän mureaa, ja se tarjoiltiin kreikkalaisen salaatin kera. Stepho'sista tuli heti mun lempipaikka, ja menen varmasti sinne monta kertaa vielä ennen maaliskuuta.

Reissun vierestä

Tätä kirjoitetaan Fazerin sinisen, joka saapui tänään postissa, voimalla. Sen saapumiselle ja viipymiselle oli siis syynsä, sillä parempaa ajankohtaa ei yksinkertaisesti olisi voinut olla, kuin pitkän työrupeaman päätteeksi. Kiitos K <3 Musta tuntuu että tästä on tulossa hehtaaripostaus, ainakin kun arvioin niitä päässä surisevien ajatusten määrää, joista haluan kirjoittaa. T:n sanoin: miltä tuntuu kun on noin paljon asioita päässä? No... ehkä hieman mehiläispesältä? Hunajaa tulossa, tai sitten ei. Kirjoitan tätä blogia yhtäpaljon omaksi ilokseni, kuin lukijoillekin. On ihanaa saada palautetta! Mutta siis, mitä tänne kirjoitankaan, kohdistan sen erityisesti itselleni. Tämä alustuksena sille, mistä haluan tällä kertaa kirjoittaa. Tämän postauksen aloitin jo pari päivää sitten, hyppäämällä viideltä sängystä ylös kirjoittamaan. Mitähän se kertoo? No, tästä lähtee:

Nyt on pakko blogata vähän reissun vierestä. Olen löytänyt enemmän ja vähemmän puolivahingossa liudan ihan loistavia blogeja, joita seuraan aktiivisesti. Tuntuu, että tosi monet ihmiset ovat juuri tällä hetkellä vähän niinkuin murroksessa, mutta ehdottomasti positiivisempaan suuntaan. Isot muutokset ravistelevat, mutta myös inspiroivat ja uudistavat. Haluaisin itse oppia säilyttämään tämän uudistumisen, joka tuo mukanaan tietynlaista avarakatseisuutta. Multa on myös kysytty, että miten uskallan tehdä jotain tällaista. Oon ohittanut sen vaiheen, jossa mietin että uskaltaisinko vai enkö. Kysymys ei ole siitä, etteikö pelottaisi tai jännittäisi- voin kertoa että kyllä pelotti ja kyllä jännitti! Mutta yksinkertaisesti en vain anna sille tilaa, etten uskaltaisi. Mä vähän niinkuin... "sinkoudun". Annan mennä. Koska, kuten äiti on monta kertaa sanonut, asioilla on tapana järjestyä.

Näiden asioiden takia tykkään myös seurata ja lukea sellaisten ihmisten ajatuksia, jotka on liikkeellä samanlaisilla eväillä. Aikaisemmin olenkin jo maininnut ihanan pikkuserkkutytön blogin. Nella kirjoittaa energisesti ja positiivisesti, ja nautiskelee elämästään täysillä. Ja ennen kaikkea: ei murehdi turhia! Muita mainioita blogeja, joita tällä hetkellä seuraan nenä ruudussa ovat Tundralifestyle, Matkalla-blogi, kermaomena ja Quinoaa muutamia mainitakseni. Aika hipahtavaa, mutta I:n sanoin: minä olenkin ismeilijä. En oleta, että jakaisitte samoja mielenkiinnon kohteita, mutta halusin listata muutamia blogeja, jotka mun mielestä "värähtelee positiivisesti". Tais mennä vielä äskestäkin hipimmäksi :P

Nyt siis asiaan. Lyhyesti: Mun mielestä elämä on ihan turhan lyhyt murehdittavaksi. Tai siihen, että olisi huolissaan siitä onko joku ratkaisu oikea tai väärä. Paljon tärkeämpää on se, että uskaltaa tehdä sen ratkaisun, ja sitten elää sen kanssa. Ja mä olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että kenenkään ei "kuulu" olla onneton tai kohdata pelkkiä vastoinkäymisiä. Päinvastoin, mun mielestä elämästä on enemmänkin tarkoitus nauttia, kuin murehtia sitä.  Vähän epämääräistä, koitan tarkentaa.

Jos joku asia harmittaa oikein kunnolla, tai jokin asia painaa viikosta toiseen ja ns. v*********, on olemassa kaksi hyvää ratkaisua, ja yksi huono. Ensinnäkin, sen harmituksen kohteen voi yrittää muuttaa. Vaihtaa kampaajaa, vaihtaa ruokakauppaa, työpaikkaa, asuntoa tms. Tämä on mun mielestä hyvä vaihtoehto, jos onnellisuus sillä kasvaa ja asia on yksinkertaisesti niin suuri, että se lohkaisee ison osan omasta energiasta, turhaan. Jotkut asiat on niin isoja. Ja kuten sanottu, muutos piristää. Se pakottaa ajattelemaan uudella tavalla. Toinen hyvä vaihtoehto on muuttaa... omaa ajatteluaan. Kyllä. Lakata valittamasta. Punnita uudestaan se asia joka ottaa päähän. Onko se oikeasti ongelma? Jostain olen lukenut, että "kymmenestä ongelmasta joita meillä on, yhdeksän olemme luoneet itse". On yllättävän helppoa lakata stressaamasta mitättömistä asioista, kun sen kerran oppii. Kolmas vaihtoehto, jota en pidä ollenkaan hyvänä, on olla tekemättä mitään, ja jatkaa valittamista. Valittaminen ei paranna mieltä eikä maailmaa eikä ongelmaa. Eikä tee onnelliseksi.

Tähän lisäten haluan listata muutamia asioita, jotka tekee mielestä paljon positiivisemman. Nämä asiat on sellaisia, jotka on auttanut mua tosi paljon. 1. Juoruamisen ja kaikenlaisen pahan puhumisen lopettaminen. Sellainen ei paranna kenenkään mieltä. Ja on yllättävän helppoa keskittyä mieluummin hyviin asioihin, ja niistä todellakin tulee parempi mieli. 2. Nauraminen ja iloitseminen. Mikään ei ole hauskempaa ja tuota enemmän iloa, kuin ihan pikkuriikkisistä asioista nauttiminen. Kuten vaikka aamupuurosta, jokaisesta lusikallisesta. Tähän lisäisin myös sen, että kun saavuttaa jonkun pitkäaikaisen tavoitteen, niin siitä saa iloita ja hihkua ja olla onnellinen. Muistan, kuinka kävelin keväällä Jennin työhuoneeseen sen jälkeen kun olin saanut tietää että työlupa Kanadaan järjestyi. Hypin ja pompin ja Jenniä nauratti. Mun mielestä iloitseminen on yksinkertaisesti kivaa. 3. Positiivisten puolien etsiminen ja löytäminen. Nyt kun mulla on täällä työt alkaneet, ja vapaa-aikaa on huomattavasti vähemmän, olen päättänyt kirjoittaa joka päivältä muistiin sellaisen asian, josta olen nauttinut tai ilahtunut.

Että sellainen purkaus :) Ja haluan muistuttaa, että kirjoitan myös itselleni. Sanoisin kuitenkin, että jos sinulla on joku unelma, aseta tavoite, ja tee töitä sen saavuttamiseksi. Ja jos "työ" kuulostaa ikävältä, niin käytä jotain muuta sanaa. Vaikka "taiteile" sen saavuttamiseksi. Jonkun viisaan sanoin, tärkeintä ei ole vauhti, vaan suunta.

Ja vielä pari lainausta, kun tuntuvat hyviltä. Ja mä nyt tykkään sanoista :D

"Kun olet elossa, sinun pitää heiluttaa käsiäsi, hyppiä, metelöidä, nauraa ja puhua ihmisten kanssa, koska elämä on tismalleen kuoleman vastakohta" -Paulo Coelho (eli K:n termein Pauli Kohelo)

"Se mitä teemme, mittaa sitä mitä olemme. Jos kuvittelemme päivittäiset toimemme työnä, meistä tulee työläisiä. Jos kuvittelemme toimintamme taiteena, meistä tulee taiteilijoita" -Jeffrey Patenaude

Terveisin,
melkoisen hipahtava Laura

Lumi

Pari lumikuvaa, jotka räpsäisin töiden jälkeen Cypressillä. Lunta tuiskutti ja uutta lunta on tullut tällä viikolla joku metri. Todella kaunista, tulee joulu mieleen. Ja kaikki ne ihanat viikonloppuaamut tallilla, kun ketään ei ole missään, ja pääsee hevosen kanssa talviseen metsään. Niinä hetkinä aika katoaa, on vain hevosen askeleet hangessa, ja höyryävä hengitys.

Salamaton räpäsäisy ja michelinukkotakki :) Takana mun työpaikka, Cypress Creek Lodge. Tämä lauantai oli toistaiseksi kiireisin, ja-vaikka itse sanokin- mä olin aivan tulessa ihmisten kanssa. Mä vaan rakastan kommunikoida.

Päivän sana:

Abbreviation : Nimen lyhennys, esim Canada on Ca tai Finland on Fin. Opin sen tänään :D

Lohikäärmehedelmä

Tein tuttavuutta tänään sen kanssa, siis lohikäärmeen. Tältä se näytti:

Harmaa sisältä, pinkki päältä, kiva kontrasti! Maku muistutti kiiviä, ehkä. On se jännä! Ei sitten muuta kuin että vuorilla tuiskutti lunta ja keskustassa tietenkin vettä. Anything for the Olympics... :P