Rentoilua

Viimeviikon torstaina oli siis mun synttäripäivä ja Cypressin koulutus ja mun päässä liikkui kaikenlaisia ajatuksia. Istuskelin kahvilassa ja join kahvia ja tummaa suklaata ja nautiskelin hetkestä. Olen ruvennut keräilemään hymyjä. Välillä oon vaan niin iloisella tuulella, että hymy kareilee mun suupielissä, ja  näytän varmaan siltä että mulla on joku suuri salaisuus joka huvittaa mua suuresti. Välillä se "kareilu" muuttuukin ihan kunnon hymyksi, ja silloin tapahtuu "kummia". Mä saan hymyjä takaisin, josta tulee vaan ihan hirvittävän hyvä mieli. Ihmiset hymyilee, ne ei ole pelkkiä jähmettyneitä naamioita. Sen kahvilan sohvaryhmällä istui neljä toisille tuntematonta ihmistä, ja jossain vaiheessa hymyilin niille kaikille-kaikki hymyili takaisin. Mua rupesi naurattamaan, koska eihän tällaisessa tilanteessa voi olla ajattelematta kuin että "noi pitää mua varmaan ihan pöpinä". Ja sitten rupesi naurattamaan vielä lisää. Olin siinä hetkessä ihan hirvittävän onnellinen, ja lupasin itselleni että muistan nauttia joka ainoasta päivästä seuraavan 365 päivän aikana.

Joulukoristeet on valtaamassa tilaa täällä (varmaan myös siellä suomessa). Pidän joulusta, kuten olen kai aiemmin sanonutkin. Onneksi lukijoista taitaa löytyä myös yksi jouluhöperö Kummituskin :D

Sitten pari sanaa menneestä viikonlopusta. Perjantai oli mun ensimmäinen työpäivä, ja mun työkavereina oli Amy ja Henry. Amy on kanadalainen, ja ainakin ensimmäisen päivän perusteella ihan upea persoona. Oltiin ekaa päivää tekemisissä ja puhuttiin sellaisista kevyistä aiheista kuin että mitä me halutaan elämältä. Amy haluaa tehdä hyväntekeväisyystyötä, juosta maratoneja ja kasvattaa parhaillaan hiuksiaan että voi lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen. Henry on britti ja meidän esimies, samanlaisella työluvalla täällä kuin minäkin, paitsi että suunnitelmissa kuulemma muuttua kanadalaiseksi tulevaisuudessa, koska tyttöystävä asuu täällä. Henry puhuu pehmeimmällä brittiaksentilla mitä mä olen koskaan kuullut, ehkä jopa hieman Hyacinth-mäisesti. Se on ihan loistava!

Lauantaina sain kyydin töihin ja takaisin Padraicilta (Patrick), joka on Quebecistä ja opiskelee täällä. Ihan kiva saada kyyti, lyhentää mun työpäivää sellaisen 2,5tuntia :) Oon viihtynyt töissä, kun kaikki ihmiset on tosi hyvää seuraa. Parasta, ehdottomasti parasta mun työssä on kuitenkin asiakkaat. Suurimmaksi osaksi ne on tosi iloisia, kun ne nyt kuitenkin tulee Cypressille laskettelemaan ja lautailemaan. Ne tulee siis pitämään hauskaa. Mä tykkään puhua ihmisille, ja tässä ympäristössä se vielä korostuu ja helpottuu. Mun englannin kielikin on parantunut taas ihan hurjasti. Eilen innostuin ihan kamalasti, kun pääsin puhumaan kaksi lausetta venäjää (osaan yhteensä varmaan neljä) ja mua ymmärrettiin! Mahassa kupli innostus sen jälkeen ainakin pari tuntia. Rupesin miettimään, että ehkä mun pitäisi ruveta seuraamaan talviolympialaisia, seuraavat (Vancouverin jälkeen) on muistaakseni Venäjällä. Kyllähän sitä kielen oppii neljässä vuodessa?

Huomaatte varmaan siis, että olen aika innostunut aika lailla kaikesta tällä hetkellä!

Laskettelukausi on alkanut!

Ja sen myötä mun työt tietenkin. Torstai-iltana meillä oli koulutus Cypress Mountainilla, jonka päätteeksi meidän tuleva esimies vain kysyi, että huomenna avataan ja pääseekö kukaan töihin. Aloitin perjantaiaamuna ja viikonloppu vierähtikin lumisissa maisemissa. Joka kerta on ollut yhtä jännää ajaa aamulla ylös vuorille lumeen ja illalla tulla takaisin syksyn "lämpöön". Kaikkein parasta on se, että ihmiset on kamalan innoissaan lumikauden alkamisesta. Pari kertaa olen kadunkulmassa kuullut huudahduksia "Whistlerissä on jo metri lunta!" ja "Cypress avasi tänään!". Se on niin puhdasta iloa ja innostusta että siitä tulee väkisinkin hyvälle tuulelle.

Paljon on kerrottavaa viimepäiviltä, mutta taidan tehdä sen maanantaina (mulla on siis sunnuntai-ilta) tai tiistaina, jotka mulla on vapaana. Olen myös luovuttanut-tarvitsen kumisaappaat. Ilman ei yksinkertaisesti pärjää. Huomiseen!

Aamu

Katsokaa mun aamua! Niin ihana väriherätys kun voi olla! Tämä on usein mulle se päivän paras hetki, varsinkin jos saa herätä kiireettä. Ihan raukeena vaan siristellä silmiä ja antaa auringon herätellä.

Tänään on mun synttäripäivä ja taivas on sininen. Olen ottanut oikeuden viettää tätä päivää pitkän kaavan mukaan, aloitin jo eilen fiilistelyn, kun Suomessa vaihtui vuorokausi ja jatkan tätä niin kauan kun täällä on torstai. En edes tee mitään ihmeellistä, mutta nauran makeasti itselleni kun olen näin iloissani siitä että tänä vuonna mun synttäripäivä kestää 34 tuntia! Pienet on ilot, mutta sitäkin makeammat!

Eilen kävin Annan kanssa synttäri-illallisella Intialaisessa kasvisravintola Annapurnassa. Viime viikolla oli kokonaista kaksi syö mitä haluat päivää, enkä vieläkään ole oppinut kulkemaan kultaista keskitietä, vaan tulee syötyä helposti pahaan oloon asti. Kaipasin siis jotain simppeliä ja hyvää. No okei. Oikeasti mä valitsin sen paikan koska Justin Timberlake kävi siellä syömässä muutamia viikkoja sitten :P

Mutta ruoka oli hyvää! Parasta oli jutella Annan kanssa siitä, mikä meidät ajoi tulemaan tänne. Oli hauskaa huomata,että meitä oli motivoinut aika samanlaiset ajatukset ja lähtökohdat. Annahan tuli Vancouveriin viikkoa ennen mua, ja puhuttiin siitä miltä tuntui olla täällä periaatteessa ilman suunnitelmaa, aloittaa kaikki alusta. Molemmat oli sitä mieltä, että nyt kun miettii taaksepäin, niin olipahan helppoa!

Tänään mulla on koulutus Cypress Mountainilla. Olen nyt ottanut rennosti 1,5 kuukautta, ja huomaan että se oli juuri se mitä täytyikin tehdä. Olen saanut tehdä täällä kaikkea mitä oon halunnut, löytää omia juttuja ja vaan nautiskella, liikkua, syödä. Kivaa on myös huomata, että nyt odotan innolla töiden alkamista ja uusiin ihmisiin tutustumista. Olen ihan täpinöissäni! Tästä tulikin mieleeni vielä yksi asia, mistä Annan kanssa puhuttiin. Kumpikaan meistä ei tiedä, missä on ja mitä tekee ensi kesänä. Yhtäkkiä, siinä syödessä tajusin, että se ei stressaa mua yhtään. Enemmänkin tuntuu siltä, että on kaikki mahdollisuudet avoimina ja saan tehdä ihan mitä huvittaa. Tää on ihan huikea tää vapauden tunne. Jotenkin oon ihan varma, että kun vaan uskoo tulevaisuuteen (ja nauttii tästä hetkestä), saa jonkun hyvän idean tai mahdollisuuden.

Nyt mun täytyy varmaan lähteä vähän juoksemaan tonne pihalle, kun sää on niin kaunis ja olen täynnä energiaa. En muista koska oon viimeksi oikein himoinnut päästä juoksemaan, mutta nyt tuntuu siltä että täytyy mennä. Mä yritän olla hypähtelemättä tuolla niinkuin joku pikkuvarsa, ettei Sipuli lähetä valkotakkisia hakemaan mua. Olen myös pahoillani, jos tämä kupliva iloisuus  ärsyttää jotakin, mutta minkäs teet, olen iloinen ja tämä on mun 34-tuntinen syntymäpäivä.

Pitäkää huolta toisistanne :D

Sihinää

Vielä yksi blogaus, tämä parin viikon hiljaisuus on saanut nyt sitten aikaan ketsuppipulloilmiön. Olen saanut idean! En vielä kerro siitä mitään, mutta tänään kun sain tämän idean, rupesin sihisemään innostuksesta paikallani ja suihkin kotiin hirveätä vauhtia. Olen niin innoissani tästä jouluun liittyvästä ideasta, etten malta päästä toteuttamaan sitä. Kiitos tästä kuuluu Nellalle, joka elämäniloisessa blogissaan paljasti olevansa joulufani, vaikka krääsäily ei kiinnosta. Tismalleen kuten minäkin, antaminen on ihanaa! Siitä se ajatus sitten lähti, ja muutamien viikkojen kuluttua saatte kuulla lisää!

Onnellisuus

Kaksi viikkoa vierähtää nopeasti hyvässä seurassa. Sitten, kun yhtäkkiä on taas yksin... se ravistelee.

Tiistaina suhasin julksilla yhdessä T:n kanssa lentokentälle, josta sitten palasin niinikään julkisilla takaisin päin. Kun kävelin Seattlen keskustassa, ekaa kertaa yksin kahteen viikkoon, satuin vilkaisemaan näyteikkunasta peilautuvaa kuvaa.  Siinä se sitten iski. Ihan karmiva koti-ikävä. Peilikuvassa oli nimittäin vain minä. Yksin. Bussimatka takaisin Vankkuun kesti iäisyyden, sillä jäätiin jumiin rajalle. Vastoin odotuksia, Kanadaan on ollut paljon hankalampi päästä takaisin, kuin rajan ylittäminen USA:an. Lieneekö Olympialaiset syynä että kyselevät niin kovasti?

Tähän väliin on muuten lisättävä, että viimeksi kun ylitin rajan amerikkaan, rajasedäksi sattui sellainen mies, joka oli asunut kaksi vuotta Suomessa. Siinä se sitten kailotti mulle että "HYVÄÄ PÄIVÄÄ" ja "ARJA KORISEVA" ja ties mitä. Se on nimittäin ollut töissä jossain lavoilla, Ulvilassa, vai Hollolassa vai missä se olikaan... eikun Urjalahan se olikin. No, hauska sattuma. Setä puhui hyvin suomea, mutta jostain kumman syystä mä puhuin sitkeästi englantia, enkä edes tajunnut sitä.

Kun lopulta pääsin takaisin kotiin, oli olo jokseenkin tärisevä. Ei siinä auttanut muu kuin soittaa äitille (äiti on hereillä seiskalta aamulla) ja jo taas helpotti. Kummasti auttaa kun ajatukset saa kääntymään muualle tai sitten voi porata silmät päästä jos niin tuntuu.

Tänään on ollut mitä mainioin päivä! Olin kokonaan unohtanut että täällä vietetään Remembrance-päivää, jolla on kai jotain tekemistä sisällissodan tai minkälie sodan kanssa. Täällä on monet paikat kiinni, mukaanlukien kirjasto, josta yritin saada luettavaa nyt kun kirjat on taas kahlattu läpi (ja osa lähti takaisin suomeen). Jatkoin sitten matkaani, koska olen ihan täysin hurahtanut kävelemiseen. Sattumalta sitten taas löysin käytettyjen kirjojen kaupan. Hups. Siellä oli töissä tosi mukava nainen, joka kyseli että minkä tosihyvän kirjan olen viimeksi lukenut. Kun kerroin, se rupesi suosittelemaan ja kaivoi mulle kymmenen kirjaa, jotka on "aivan välttämätöntä lukea". Ah, mä niin pidän siitä kun joku muu rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin mä. Nyt tuossa odottaa kolme korkkaamatonta kirjaa, en malta odottaa että pääsen upottamaan nenäni niihin.

Kirjojeni kera jatkoin sitten matkaa kahvilaan, johon istahdin ikkunan ääreen. Ja yhtäkkiä mun edessä marssi paraati, tähän muistopäivään liittyen! Olin sattumalta valinnut täydellisen paikan paraatin seuraamiseen. Olin paraatista todella innoissani, joka hieman ihmetytti aluksi. Minkä takia olen niin innoissani marssivista veteraaneista ja partiolaisista ja sotilaista? Sitten yhtäkkiä tajusin, mikä siinä viehätti. Se oli yhteisöllisyyden tunne, oli upeaa olla mukana siinä hetkessä, kun ihmiset spontaanisti taputtivat ja osoittivat kunnioitustaan. Ilmapiiri oli jotenkin niin... yhteinen. Mun oli hyvä olla, ja olin onnellinen että sain olla juuri siinä hetkessä, sillä paikalla. Tässä kuvia paraatista:

Kuinka erottua joukosta? Tämä pikkutyttö, jos joku, sen taitaa! Ottakaa mallia! Koko paraatin ajan tämä neitonen seisoi roskiksen päällä, punaisessa takissaan, innostuneena.

Näin myös lopultakin näitä punatakkisia kanadalaisia ratsupoliiseja/metsänvartijoita/mitä lie. Vihdoinkin! Harmi että hevoset olivat jääneet kotiin.

Kyllä se on pienet asiat, joista onnellisuus koostuu. Ja se käy minulle.

Se-Se-SEATTLE

En millään osaa päättää, tykkäänkö Seattlesta vai en. Tykkäisin siitä varmasti enemmän, jos en tietäisi, minkälainen Vancouver on. Tämä blogaus on siis ihan täysin eturistiriitainen, mutta annan tulla silti. Saattaa olla, että rajanylitys painaa jotain näkymätöntä katkaisijaa mun päässä, mutta mä en tykkää amerikasta (ja siis kyllä, Kanada on aaaivan eri asia!). Tämä ei tietenkään ole totta, sillä rakastan New Yorkia. Yritän saada näitä ajatuksia kasaan, ja kertoa niistä hyvistä asioista Seattlessa.

Olenko aiemmin maininnut, että Seattleen on halvempi lentää kuin Vancouveriin? Niin se vaan menee, suunnilleen parisataa euroa. Näiden kahden kaupungin välin voi taittaa bussilla, noin 20€ suunta, bussimatka kestää nelisen tuntia. Siinä syy, miksi vietin parinviikon sisään hieman aikaa Seattlessa, T:n lennot kun saapuivat ja lähtivät sieltä.  Pidettiin majaa City Hostellissa, joka oli positiiivinen kokemus. Rakennus on vuosisadan alusta, ja se on aiemmin palvellut hienostohotellina. Vieressä on aiemmin sijainnut elokuvastudio, joten kaikki 20-luvun  tähdet ovat yöpyneet hostlassa. Mua kiehtoo ihan hulluna tällaiset tarinat! Nyttemmin hostelli on renovoitu (mikä se sana on suomeksi!), ja kaikissa huoneissa on taidetta paikallisten taiteilijoiden käsistä. Taiteilijat saivat maalata huoneet juuri sellaiseksi, kuin halusivat. Osa on nähnyt jo kuvia facebookissa, mutta tässä vielä kuva meidän huoneesta:

Mun lempipaikka Seattlessa on Pike Place Market, kauppahalli. Jos joku on nähnyt elokuvan Uneton Seattlessa, niin siinä elokuvassa pyöritään myös tässä kyseisessä kauppahallissa. Tai näin olen kuullut sanottavan, koska itse en ole elokuvaa nähnyt :) Rakastan paikkaa, koska se on niin täynnä ihmisiä, elämää, värejä, ääniä... tarinoita! Tässä hieman valokuvasatoa Pike Placesta.

Mun teki mieli ostaa tollainen chilinippu ihan vaan sen takia, että noi värit on todella upeat. Pike Place löytyy myös maailman ensimmäinen Starbucks. Tästä pääsenkin toiseen aiheeseen, joka on hyvin Seattlessa. Kahvi. Aikaisemminhan kirjoitin, että join elämäni parasta lattea Cyber-Dogissa, nettikahvilassa. Seattlessa löytyy paljon itsenäisiä pikku kahviloita, jotka paahtaa ja jauhaa itse kahvipapunsa. Tästä tuloksena on äärimmäisen maukasta ja hyvin tehtyä kahvia. Elämän pieniä iloja! Hostellin henkilökunnan suosituksesta läheltä löytyi mainio kahvila, Bedlam. Viime lauantaina listalta löytyi Perfect Latte-täydellinen latte, jota ei voinut ohittaa. Kahvin kaveriksi otin poikkeuksellisesti myös hyvin amerikkalaisittain donitsin, mutta minkälaisen! Tuplasuklaa, mutta luomu ja vegaaninen! Se oli paras donitsi ikinä. Namm.

Parasta Seattlessa on myös asiakaspalvelu. Saatoin toki olla hyvässä paikassa, sillä Hostellilla sain kyllä aivan erinomaista aspaa. Ehkä työntekijät olivat ylpeitä työpaikastaan, mutta apua ja vinkkejä löytyi joka tarpeeseen.

Kaikenkaikkiaan sanoisin, että jos tällä suunnalla liikkuu, Seattleen kannattaa pysähtyä päiväksi. Varsinkin jos sattuu olemaan sateeton päivä (niitä on 50 vuodessa) ja vielä parempi, jos paistaa aurinko.

Lyhyesti linjoilla

Blogihiljaisuus jatkuu enemmän tai vähemmän ensi tiistaihin asti, mutta nyt muutama sana viime päiviltä.

Nautin sunnuntaiaamun brunssin varsin mielenkiintoisessa paikassa- The Elbow Roomissa. Ensinnäkin, kun odottelimme "Wait to be seated-kyltillä" että joku ohjaisi meidät pöytään, kuului melkoisen käskevään sävyyn seuraava kommentti "Hello Ladies!", tervehdys naiset (seuralaiseni siis on poika). Olimme ihan vahingossa hypänneet sisään kahvilaan. josta olin toki kuullut. Täällä v*ttuillaan asiakkaille, ja se on yksi syistä miksi tänne tullaan aina vaan uudestaan syömään. Tässä yksi parhaista mitä kuulin:

Tarjoilija (keski-ikäinen, ah-niin-hurmaava sateenkaarilippumies): Haluatko vettä?

Asiakas: Kyllä kiitos!

Tarjoilija: No sitten sun täytyy nostaa perseesi ja mennä hakemaan sitä!

The Elbow Roomin idea on aika hieno. Perustajat pitivät isona tuhlauksena sitä ruoan määrää, joka ravintola-annoksissa jää yli. Siispä tässä kyseisessä ravintolassa annokset ovat suuria, mutta jos ei jaksa syödä kaikkea, tarjoilija tulee ja huutaa asiakkaalle ja sitten asiakkaan täytyy tehdä rahallinen lahjoitus Vancouverin ruokapankille. Söin kaiken, mikä melkein vähän harmittaa, sillä tosi kekseliäitä juttuja työntekijöiden suusta pääsi, kun saivat tilaisuuden antaa palautetta.

Olen kuullut, että matkustamisessa yksi parhaita asioita on päästä takaisin kotiin. Huomasin tällä viikolla, että tästä mun kämpästä on tullut mulle koti, kun palasin muutaman yön mittaiselta reissulta omaan huoneeseen ja sänkyyn. Oli tosi hämmentävää huomata, että tosiaan huokasin syvään ja rentouduin kun pääsin taas tähän ympäristöön. Olen kotiutunut nopeasti.

Välillä mä oikein järkytyn, kun tajuan miten aika juoksee. Olen ollut täällä parin päivän päästä kuukauden. Miten se on mahdollista? Yritän muistuttaa itseäni joka aamu, että tajuaisin nautiskella joka hetkestä. Tehkää tekin tänään jotain sellaista mistä todella nautitte. Life's too short.