Vuosi täynnä mahdollisuuksia

Tämän vuoden tammikuun neljäs päivä päätin että vuosi 2009 on elämäni paras vuosi tähän asti, päätin että teen siitä elämäni parhaan vuoden. Uuden vuoden ollessa taas kynnyksellä, voin olla aika tyytyväinen siihen päätökseen silloin tammikuun alussa. En ole mikään uudenvuodenlupausten suuri ihailija, varsinkin kun ne harmittavan usein ovat olleet omalla kohdalla tyhjiä lupauksia, helpottamassa hetken henkistä (tai fyysistä) krapulaa. Samaa settiä, kuin iltapäivälehdet tällä hetkellä kirkuvat: näin sulatat joulukilot...

Vuonna 2009 lopetin lehtien ja tv:n uutisten aktiivisen seuraamisen. Enpä ole katunut, enkä tunne itseäni yhtään epäsivistyneemmäksi, oikeastaan päinvastoin. Kesän alun jälkeen olen katsonut tv:tä varmaan maksimissaan viisi tuntia, lukuunottamatta Avaraa Luontoa, josta en luovu. Muistan kyllä ne ajat, jolloin en jaksanut töiden jälkeen muuta kuin rojahtaa sohvalle, mutta ihminen muuttuu. Lupaan kyllä palata tv:n ääreen, jos sieltä aletaan lähettää hyviä uutisia. Tai en ehkä sittenkään, sillä telkkarin jäätyä pois olen paljon aktiivisempi kuin aikaisemmin.

Ajatukset taas lentävät, ja eksyn aiheesta, tästä ja ensi vuodesta. Vuosi tarjosi ihan käsittämättömän paljon. Viime tammikuussa oli sitten viimein aika lopettaa selittely ja aloittaa uusi harrastus, tanssiminen. Se veikin sitten mennessään, tuoden paljon terveempiä lauantai-illan aktiviteetteja, kuin mitä aiemmin olin harrastanut, paljon uusia ihmisiä, uuden tavan viettää aikaa pikkusiukun kanssa ja tietenkin T:n, jota vastaan tosin kaikin voimin yritin pyristellä :) Sain tanssilta enemmän kuin ikinä uskoin saavani.

Lauantaina aloitan 30 päivän joogahaasteen, joka sisältää ideaalisesti yhden joogaharjoituksen päivässä. Olen todella innoissani, onhan se jotain mitä olen hinkunut tekemään pitkän aikaa, toteutus on vain jäänyt puolitiehen. Pilateksen pohjalta tiedän hieman mitä odottaa, mutta erityisen innolla odotan "hiljentymisen" puolta joogassa, meditaatiota. Olen edelleen kovin taitava antamaan mielen jyllätä oman tahtonsa mukaan, poukkoillen asiasta toiseen, rauhoittumatta. Joogan suhteen uskon saavani lisää työkaluja rauhoittumiseen. Sen verran on jo kokemusta, että tiedän saavani parhaimman olon silloin kun osaan rauhoittua ja nauttia pienimmistä asioista.

Ensi vuodelta odotan haasteita ja mahdollisuuksia, ja olen päättänyt tehdä siitä elämäni parhaan vuoden. Varasin lentoliput tänään, ja palaan maaliskuun puolen välin jälkeen, Seattlesta Reykjavikin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Toivon, että kaikki lukijat pääsevät ensivuonna tekemään jotain mistä todella nauttivat. Senkin uhalla, että kuulostaa painostukselta, on todettava että sehän on ihan vain itsestä kiinni . Nautitaan elämästä, siitä ainoasta ;) (joka meillä juuri tällä hetkellä on käytettävissä)

NYC-recommended

Jäin miettimään että kirjoitetaan "suositeltu" noin. Kielet ja sanat sekoittuu mun päässä, ja tällä hetkellä tuntuu olevan sattuman kauppaa millä kielellä mun puhe tulee suusta ulos. Esimerkkinä käy myös T: se kun ilmoitti mulle toissayönä unisena menevänsä vessaan- tämän hän totesi englanniksi. En varmaan koskaan lakkaa kiusoittelemasta tästä asiasta.

Viikko NYCiä takana, ja tämä on edelleen mielestäni ihana kaupunki. Hämmentävää on kuitenkin huomata, miten kaipaan Vancouverin "rauhallisuuteen" ja hiljaisuuteen. Minun on myös jälleen todettava, että Van on niin paljon positiivisempi kaupunki kuin mikään muu tuntemani. Vankkua tulen kehumaan vielä tuhat kertaa, joten keskityn nyt arvioimaan isoa omppua.

Hostellimme YMCA Vanderbilt sijaitsee kaupunginosassa Midtown East. Alue on ehkä turisteinta koko kaupungissa, nähtävyyksiä lukuunottamatta, lähistöltä löytyy Times Square, josta en itse välitä juuri ollenkaan, mutta joka on toki ikonista Manhattanille. Kaipaan hostelleilta ehkä tietynlaista "luonnetta", kykyä erottua muista ja persoonallisuutta. Vanderbiltiltä puuttuu kyllä täysin persoonallisuus, kuten koko tältä kaupunginosalta, mutta muuten ajaa asiansa. Suosittelisin kuitenkin ottamaan hostellin jostain ihan muualta kuin Midtownista, Upper West Sidelta tai Greenwich Villagesta. Niistä mielestäni huokuu enemmän sitä parasta New Yorkia.

Joulu New Yorkissa on kovin erilainen perinteisesti viettämiini jouluihin. Kaupunki, joka ei koskaan nuku, ei luonnollisestikaan juurikaan rauhoittunut jouluun, ja tavallaan joulu menikin täysin ohi. Se ei haittaa, sillä jouluhan on koti-ikävän pahinta aikaa!

T lähti tunti sitten kohti Newarkin lentokenttää, minä jäin kirjoittamaan blogipostausta. Olen ollut suunnilleen puolet reissussa nyt matkassa, ja kovin tottunut ajatukseen että matkustan yksin. Tällä kertaa on tosi helppoa luiskahtaa tähän niin sanottuun yksinäisyyteen, olemaan vastuussa kaikesta yksin, kun on ensin saanut nauttia viikon toisen seurasta. Pidän myös rinkan painosta selässäni, sillä se on minulle joka hetken muistutus siitä mitä teen. Olen tien päällä ja rakastan sitä.Olen itsenäinen, olen vapaa, seikkailen. Muistutan taas itseäni, että voin vain nauttia parhaani mukaan tästä hetkestä.

Lisään loppuun vielä kuvan Bryant Parkista, joka on pieni puisto New York Public Libraryn vieressä, ehdottomasti yksi ihanimmista paikoista kaupungissa.

Kuvat on otettu hieman ennen joulua, jolloin lunta vielä oli myrskyn jäljeltä. Tällä hetkellä lunta ei ole ollenkaan, ja ulkona on ihana keväinen ilma. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu kun ulkona on lämmin! Yksi vuoden parhaista päivistä on se ensimmäinen, oikeasti keväinen päivä!

Tässä vielä jostain syystä karuselliheppa. Nään melkein jokayö heppaunia :D

Koominen fiasko Osa II

Lukekaa ihmeessä tämän postauksen ensimmäinen osa alempaa, niin pääsette mukaan alusta asti :)

Maanantai-aamuna heräilin rauhassa, taisin nukkua sellaiset kolmetoista tuntia putkeen. Nukkuminen on ihanaa! Kun sain itseni hereille, tarkistin T:n lennon tietoja jälleen flightstats.comista. Sivusto ilmoitti, että lento saapuu samana iltana (maanantai) kello seitsemältä. Soitin T:n puhelimeen, johon ei saanut yhteyttä, akun loppumisen takia. Koska lento saapuisi vasta illalla, ehtisin pyöriä ympäri New Yorkia itsekseni päivän verran. Rakastan reissun päällä olemista ja yksin reissaamistakin, joten en pitänyt tätä mahdollisuutta lainkaan huonona. Kinoksia riitti, ja metroverkosto toimii edelleen kuin unelma. Suuntasin aivan Manhattanin eteläosaan shoppailemaan, sillä toiveena oli löytää mekko ensi kesänä odottavia (ei omia) häitä varten. Ihan kuin tarvitsisin syyn shoppailla! Tällä kertaa Visa ei kuitenkaan vinkunut, ja lopulta päivä kuluikin rauhallisesti kuljeskellessa ympäriinsä. Metrotarkkailua (kiitos sanasta Nella) harrastin myös, ja sain nauttia myös mainioista esityksistä, mm. erittäin funkahtavasta Petteri Punakuono-tulkinnasta. Esiintyvät taiteilijat (muusikoista stand upiin ja kaikkea siltä väliltä) hyppäävät metroon, ja keräävät sitten tippejä esityksensä jäljiltä. Pari turistia kuvasi esitystä, mutta eivät sitten olleetkaan valmiita maksamaan viihdykkeestä- ja saivat kuulla kunniansa.

Kun pääsin JFK:lle, oli lennon terminaali muuttunut. Samoin oli saapumisaika. Flightstats ei taaskaan ollut tietoinen siitä, että lento oli siirtynyt hulppeat seitsemän tuntia eteenpäin. Olin siis JFK:lla seitsemän tuntia ajoissa. Ei siinä taas juuri muu auttanut, kuin tyytyä kohtaloonsa ja kaivaa kirja esille. Takaisin Manhattanillekaan en jaksanut yksin lähteä suhaamaan, parin tunnin takia. Kuljeskelin ympäriinsä, kunnes kuulin takaani kysymyksen "Miten täältä oikein pääsee Manhattanille?". Näin tapasin Jackin, Euroopan turneelta juuri saapuneen kalifonialaisen muusikon. Suosittelin Jackille AirTrainia ja metroa, ja hetken jutusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että voisi olla illallisen paikka, sillä kummallakin oli aikaa tapettavanaan. Toimin Jackille oppaana New Yorkin ihmeellisessä maailmassa, jota ei toki ole kovinkaan vaikea omaksua. Metrossa juttelimme matkustamisesta ja siitä minkälainen ruoka maittaisi. Sanoin, että mieli tekee intialaista, mutta etten kyllä yhtään tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kuitenkin, kun nousimme maan päälle metroverkostosta, ja ylitimme kadun, nenän eteen tupsahti heti kolme intialaista ravintolaa mistä valita. Joskus tarvitsee vain sanoa ääneen mitä haluaa, ja jo samantien se ilmestyy kuin tilauksesta.

Jackin kanssa oli hauskaa vaihtaa kokemuksia matkustamisesta. Viimeiset neljä kuukautta Eurooppaa reissanneena Jack oli aivan hämmentynyt siitä, että nyt New Yorkissa kaikki kyltit olivat englanniksi ja kieli hänen ympärillään oli tosiaan englantia. Itse muistan aina sen ihmetyksen, kun palasin vuoden 2007 reissulta Suomeen, ja puheensorina ympärilläni oli... suomeksi! Jack oli esiintynyt neljä kuukautta ruoka/juoma-palkalla erilaisissa pubeissa ja hostelleissa ympäri keski-Eurooppaa. Lisäksi hän kertoi, että on ollut kolme vuotta rakastunut tyttöön, joka ikävä kyllä sattuu olemaa homoseksuaali.

Jack soitti Skypestäni ystävälleen, ja ohjeistin hänet oikeaan suuntaan metroverkon suhteen ja tiemme erosivat. Suunnistin takaisin JFK:lle, kolmannen kerran. Kello lähestyi puoltayötä, joten T:n saapumiseen ei ollut enää kovin kauaa aikaa. Kun saavuin oikeaan terminaaliin, minua odotti, jälleen kerran, yllätys. Lento oli siirtynyt saapuvaksi kymmentä vaille viisi aamulla. Minulla oli taas kuusi tuntia ylimääräistä aikaa! Olin kyllä tarkastanut asian Flightstatsista, mutta jälleen sieltä löytyy virheellistä tietoa. Siinä vaiheessa kävi mielessä, että ehkä tosiaan lähden takaisin hostellille nukkumaan. Jostain syystä olen kuitenkin liian sisukas luovuttamaan, ajattelin että perhana, kyllä täällä nyt istutaan loppuun asti. Enkä halunnut jättää T:tä yksin saapumaan maahan, jos jotain ongelmia olisi edelleen ilmennyt.

Tässä vaiheessa univelkaa oli taas jo aivan tarpeeksi, ja aikaa paljon, joten päätin sitten ottaa torkut. Sleepinginairports.com listaa JFK:n yhdeksi huonoimmista vaihtoehdoista maailmassa lentokenttäyöpymiseen. Sikäli se on totta, että ainoa vaihtoehto on betonilattia, mitään mukavuuksia ei todellakaan ole. Melkoista sissitouhua-siis lentokenttänukkumisen suhteen! Hyvänä puolena on kuitenkin se, lentokentällä nukkuu satoja ihmisiä, ja varsinkin lähtevien lentojen puolella (minne itsekin suuntasin lopulta) muita kuin nukkuvia ihmisiä on todella vähän. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, eikä minulla todellakaan ollut mitään ongelmia. Nukuin pari tuntia, ja neljältä nousin seuraamaan Frankfurtin koneen tilannetta. Hieman epäilytti, pääseeköhän kone ikinä perille, vai lentääköhän se ihan vain huvin vuoksi johonkin ihan muualle. Lopulta TV-ruudut ilmoittivat koneen saapuneeksi. Tämän jälkeen menikin enää tunti maahantulomuodollisuuksiin, ja sitten bongasin T:n. Sosiaalisena tapauksena T oli tietenkin jo saanut ystäviä, mm. Jackin (!), 23 vuotta New Yorkissa asuneen kroatin ja Samin, joka myös oli alunperin nykiläinen. Jaoimme taksikyydin, ja näin ensimmäistä kertaa Manhattanin siluetin maitse saavuttaessa. Hieno kokemus, sillä sää suosi ja aurinko paistoi! T myös kertoi, mitä kaikkea tälle Lufthansan lennolle oli tapahtunut. Kirjaan sen vielä tähän, koska, ihan oikeasti, miten tämä voi tapahtua?

1. Kone ei saa lähtölupaa

2. Kun lähtölupa annetaan, moottori rikkoutuu rekan peruuttaessa siihen.

3. Kun moottori on korjattu, miehistön enimmäistyöaika on ylittynyt kuudella minuutilla ja lento perutaan varamiehistön puutteessa.

4. Seuraavana aamuna uusi yritys, mutta lentokoneen ovi on vioittunut ja sitä joudutaan korjaamaan.

5. Kun koneen ovi on saanut korjattua, ja lentokone rullaa kohti kiitorataa, JFK peruu lähtöluvan: 12 matkustajan passin numerot eivät täsmää. Henkilökunta kuuluttaa useamman minuutin näitä matkustajia, jotka eivät tunnista itseään kuulutuksesta (intialaisia)

6. Koneeseen joudutaan kutsumaan lääkäri, sillä yksi matkustajista voi huonosti. Diagnoosi: liian alhainen verensokeri.

7.. Kun nämä asiat on saatu selvitettyä, on koneen henkilökunnan enimmäistyöaika jälleen ylittynyt. Lento perutaan.

8. Varamiehistö saapuu paikalle viisi tuntia myöhemmin, ja lento lähtee lopulta kohti New Yorkia.

Toivon todellakin, että teillä oli hauskaa tätä lukiessanne, sillä voiko tämä oikeasti tapahtua? Mua ainakin naurattaa jo nyt, ja ei tällaisissa tilanteissa oikein muu auta kuin huumorin säilyttäminen.

Sillä minä ainakin pärjään aika pitkälle!

Koominen fiasko Osa I

Mun on pakko kirjoittaa mun ja T:n tulomatkasta nykiin, sillä se omaa fiaskopiirteitä koomisuuteen asti. Kaikki alkoi suunnilleen siitä, mihin edellinen postaus jäi. Suljettuani tietokoneen ilmoitettiin matkustajille, että New Yorkissa riehuvan lumimyrskyn seurauksena lento myöhästyy 2-24h. Eihän siinä auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon ja toivoa parasta. Eniten kuumotti se, myöhästynkö liikaa ja menetän hostellivarauksen, ts. New York kodittomana.

Vancouverissa oikaisin penkille ja nukahdin hetkeksi. Heräsin siihen, että viimeisiä matkustajia otetaan koneeseen, joten hyppäsin pystyyn ja singahdin liikkeelle. Koneessa kapteeni kertoi, että "meillä on runsaasti varasuunnitelmia ja lentokerosiinia, jos tulee mutkia matkaan". Suunnitelma B oli Toronto, jos New Yorkin sää olisi sietämätön turvallisen laskeutumisen kannalta. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja laskeuduimme JFK:lle tasaisen lennon jäljiltä vain kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Maisemat olivat todella lumiset!

Kun sain puhelimen päälle lennon jäljiltä, T viestitti että lento Helsingistä Frankfurtiin oli tunnin myöhässä, ja Nykin koneeseen ehtiminen on minuuttipeliä. Hetken kuluttua tuli kuitenkin rauhoittava tieto, T ehti koneeseen ja ilmoitti koneen saapumisajankohdan. Tosin se ei kamalasti auttanut, kuten kohta selviää.

Kun pääsin hostellille, puhelimeni akku loppui, ja laitoin sen lataukseen. Jostain syystä tämän jälkeen puhelin alkoi pyytämään ennestään tuntematonta turvakoodia, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mikään minun tuntemani yhdistelmä se ei ole (esim. PIN-koodi). Tässä vaiheessa minua ei saa siis puhelimella kiinni, ennenkuin selvitän asian puhelinyhtiön kanssa, enkä myöskään pääse lukemaan viestejäni. Puhelin kyllä ystävällisesti ilmoittaa, että viestejä on saapunut, mutta ilman koodia niitä on turha yrittää lukea. Yritän soittaa Fidolle (puhelinyhtiö) Skypestä, mutta se ei onnistu. Lähetän T:lle viestin, että jos ei jostain syystä löydetä toisiamme kentällä, niin kannattaa ottaa taksi hostellille. Päätän ottaa päiväunet, ja nukun makeimmat päikkärit pitkiin aikoihin. Olin todellakin unen tarpeessa! Kun herään kello lähestyy jo Frankfurtin koneen saapumisaikaa, joten on aika suunnata jälleen kohti JFK:ta. Kun pääsen saapuvien lentojen puolelle, missään taulussa ei mainita mitään Frankfurtin koneesta. Koska omalla koneella ei ole pääsyä nettiin JFK:lla, menen nettikahvilaan. Tarkistan lennon tietoja flightstats.comista. Sivusto ilmoittaa, että arvioitu saapumisaika on hieman ennen seitsemää samana iltana.

Odotan T:tä kaksi tuntia, mutta kun ei näy eikä kuulu, päättelen että emme ole vain löytäneet toisiamme. Lähden takaisin kohti hostellia, mutta kun saavun sinne, ei T ole paikalla. Soitan Skypestä, ja tiedustelen T:n olinpaikkaa. Vastaus kuuluu: Frankfurtissa.

Lento oli lopulta peruttu. Ensimmäinen ongelma oli lähtöluvan saaminen JFK:lta. Kun kone sai lähtöluvan, sen kolmanteen moottoriin peruutti jäänestoaineen ruiskutukseen käytettävää laitetta kuljettanut auto. Moottori vaurioitui, ja se jouduttiin korjaamaan. Kun moottori oli lopulta korjattu, oli EU-lainsäädännön mukainen pisin sallittu työaika lentokonehenkilöstölle ylittynyt kuudella minuutilla, joten koko lento peruttiin. Koko matkustajakunta oli siirretty hotelliin odottamaan seuraavaa aamua, jolloin kone voitaisiin lentää New Yorkiin. Kaikki matkatavarat lukuunottamatta käsimatkatavaroita olivat tietenkin edelleenkin ruumassa, mukaan lukien T:n puhelimen laturi. Kuten ehkä jo arvaattekin, seuraava mitä tapahtui, oli T:n puhelimen akun loppuminen. T ehti kuitenkin huikata vielä, että lennon pitäisi saapua New Yorkiin alkuiltapäivästä. Tässä vaiheessa elettiin siis sunnuntai-iltaa, ja minä painuin pehkuihin valmistautumaan ensimmäiseen täyteen päivään Isossa Omenassa.

To be continued :)

YVR-JFK

Vancouver International Airport (YVR) tarjoaa tämän postauksen ilmaisen langattoman netin myötä. Lento CX888 Vancouverista New Yorkiin lähteen tunnin kuluttua, ja itärannikolla pitäisi odottaa ainakin luminen maa. Lähtemisessä on kyllä ihan se oma tunnelmansa, ja lentokentissä. Olin vielä aamun töissä, jonka jälkeen työkaveri Padraic lupautui heittämään mut lentokentälle, ja täällä sitä nyt ollaan. Ajatukset kulkeutuu väkisinkin niihin fiiliksiin, mitä mulla oli kolme kuukautta sitten, kun varailin lentoja Nykiin jouluksi. Aika tuntui niin kovin pitkältä, ja tunteet oli ristiriitaiset: toisaalta olin ihan innoissani, että pääsen reissuun, toisaalta jännitti ja mietitytti kun ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää.

Ajatukset ja fiilikset on sekavat, mutta innokkaat. Tarkoitus on kirjoittaa Nykistä matkapäiväkirjaa, ensin manuaalisesti vihkoon ja sitten parhaita paloja myös nettiin. Jutut päivittyy sitä mukaa kun nettiin pääsen ja ehdin ja pystyn keskittymään.

Oikein hyvää joulua kaikille, ja kiitos lukijoille kommenteista ja ihanasta syksystä. Laurenzia jatkaa varmaan taas yllättävän pian.

Vancouverite

Eilen kun tulin bussilla kotiin Cypressiltä, yhtäkkiä tajusin sen. Olen ihan täysin tottunut siihen että olen täällä. Olen Vancouverite. Mitä mä tein kun olin vielä kotona? Uuteen paikkaan saapuessa huomaa ja hämmästelee ihan kaikenlaista, kaikki on erilaista ja on tosi herkkä kaikelle- silmät on paremmin auki. Ei oikein meinaa uskoa, että on oikeasti jossain muualla, kuin tutuissa ympyröissä. Vähän kuin kulkisi unessa tai kirjassa. Ja sitten kaksi kuukautta myöhemmin, tajuaa että onkin tottunut. Nyt on hyvä aika siis ravistella rutiineja ja tehdä jotain uutta. Lähtölaskenta (meinasin kirjoittaa tähän lähtölasku- suomen kieli tuppaa välillä hieman hukkumaan...) New Yorkiin onkin ollut jo käynnissä joulukuun alusta asti!

Tiedättekö sen tunteen, että mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän haluaa nähdä? Maailmasta löytyy paikkoja, joihin rakastuu ja haluaa palata, mutta samalla haluaa nähdä uusia paikkoja, eikä toistaa samaa kaavaa. No, New Yorkiin tuskin kyllästyn ikinä. Tuntuu mukavalta käydä siellä kerran vuodessa, ja ehkä saankin tällaisen rytmin pidettyä. NYC on ISO, ja kaikki kuvaukset "sulatusuunista" ja kulttuurien sekoittumisesta pitävät mielestäni paikkansa tismalleen. Nyki on samalla kertaa tuttu ja tuntematon, sillä se on niin hyvin dokumentoitu tuhansiin elokuviin ja TV-sarjoihin. Viime vuonna olin Nykissä kesällä, ja nyt pääsen kokemaan joulun. Lauantaina lennän itärannikolle, ja vietän siellä viikon. Hyvässä seurassa tietenkin ;) Lempipuuhaani on muuten Nykin metrolla ajelu, ja se on ehkä maailman paras paikka harrastaa "peoplewatching" eli ihmisten tarkkailua. Muistutuksena tarina viime reissulta:

Mies yskii metrossa kovasti, ehkä aivastelikin. Ystävällinen naishenkilö tarjoaa nenäliinaa (syynä saattaa olla se, että mies ei kauheasti peitellyt kädellä suutaan). Mies ottaa nenäliinan vastaan, ja pyyhkii nenänsä, suunsa ja.... tarjoaa nenäliinaa takaisin naiselle! Nainen kieltäytyy kohteliaasti. Minä vilkaisen Sipulia ja naurun pidätteleminen on hyvin vaikeaa.

Erika halusi järjestää yölaskettelun, ja sen seurauksena laskin mäkeä eilen, vihdoinkin. Onneksi lähdin vielä töiden jälkeen, sillä edellisestä kerrasta on vierähtänyt aikaa ja hauskaa oli! En edes hirveästi keräillyt itseäni, mutta jonkin verran kuitenkin. Tässä kuva todisteena:

Dansar, Dansar

Mun pitäisi olla jo hyvän aikaa nukkumassa, mutta pakko tulla blogaamaan-sillä mulla on juuri ollut maailman hauskin ilta! Pari juttua on pakko kirjoittaa, sillä ne tuli niin selväksi tän illan aikana. Erikan ystävä Tony vietti läksäreitään, jota mentiin juhlistamaan. Olipahan hauskat juhlat! Tanssin salsaa (siis tanssin yleensä pitkästä aikaa), ja tajusin taas kristallin kirkkaasti, että heti kun palaan New Yorkista, pakko päästä tanssimaan. Lisäksi tapasin tytön, joka haluaa tulla mun kanssa joogakurssille.

Toinen asia, mitä tajusin, on se että aion pitää isot kotiintulojuhlat, ehkä jopa porukoilla että kaikki mahtuu. Oli ihan tajuttoman ihanaa olla juhlissa, jossa eri kaveripiirit tuli saman katon alle ja kaikilla oli tosi hauskaa. Juhlat siis tiedossa !

Kolmas asia on Lutzia. Mun on pakko kirjoittaa tästä henkilöstä, koska jos mä joskus kirjoitan kirjan, tämä tapaus kyllä esiintyy siinä. Oletteko koskaan tavanneet ihmistä, jonka koko olemus huokuu yhtä asiaa: VAARA. Lutzia tuntui olevan luonnonvoima, heittäytyvän jokaiseen hetkeen, jokaiseen asiaan, jokaiseen ihmiseen täysillä. Nauraa paljon, pitää hauskaa... ja on samalla täysin läpipääsemätön. Henkilö, johon en luottaisi hetkeäkään, mutta jonka kanssa voisi viettää unohtamattomia juhlia.

Sellainen ilta-nyt on pakko painua nukkumaan!

Terveisin: PartyPartySalsaSalsa

Mitä tapahtui kun vastaan käveli eräs henkilö

Eilen oli joulukuun kahdeksas, mikä tarkoittaa sitä, että mun matkaan lähdöstä tuli kuluneeksi kaksi kuukautta. Oli hyvä aika muistutella itselleen, minkä takia tälle matkalle lähdin, ja mitä asioita haluan täällä tehdä. Onhan tämä selvästi sitä, että otan aikaa itselleni. Mulla oli paljonkin asioita mielessä, mitä haluan tehdä täällä. Kirjoitan tähän vähän listaa.

1.Työskentely Olympialaisissa. Tämän listaan ensimmäisenä, sillä tämä oli se ns. lähtölaukaus koko reissulle. Muistan edelleen kuinka, yhtäkkiä tajusin että Vancouverissa on olympialaiset, ja heti perään sen että hitto, sinnehän vois mennä töihin. Tämä ei ole listan tärkein kohta, mutta siitä kaikki lähti.

2. Ihmisiin tutustuminen. Uudet ihmiset tuo uusia ideoita ja uutta virtaa. Ikinä ei tiedä mitä voi oppia! Vanhoissakaan ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta kun pakottaa itsensä aloittamaan sosiaalisen elämän nollasta, oppii arvostamaan uudella tavalla pitkäaikaisia ystäviä ja turhat ennakkoasenteet karsiutuu!Kun olin kaksi vuotta sitten täällä vaihdossa, muistan olleeni huolissani siitä, etten voisi saada kavereita. Nyt se ajatus tuntuu koomiselta.

3. Epämääräisesti, ja pinnallisesti ajattelin, että Vancouverissa haluan kirjoittaa. Ja sitähän minä teen parhaillani!

4. Jooga ja tanssiminen.

Kävin taas syömässä Gorillassa. Nomnomnom. Mut tunnetaankin jo siellä ja paikan kokki Erin esitteli tänään itsensä ja kyseli kaikenlaista, mitä teen täällä ja vähän Suomestakin. Sitten Erin kysyi, että joogaanko. PAM! Viimeisen viikon aikana olen miettinyt, että neloskohdan asioille pitäisi tehdä jotain, muuten aika juoksee alta. Vastasin että en vielä, mutta haluan kovasti aloittaa. Erin sanoi siihen, että Damien tässä on joogan opettaja. Mua vähän jännitti mennä juttelemaan Damienille, mutta ei tollaista tilaisuutta voi hukata. Damien antoikin mulle hyviä vinkkejä, ja neuvoi että mikä voisi olla hyvä paikka aloittaa. Ei sitä ikinä tiedä minkälaisia kohtaamisia odottaa ihan just nurkan takana!

Elämältä saa juuri sen verran kun uskaltaa pyytää.

Mulla oli tänään Annan kanssa treffit Kitsilanossa, tarkoituksena oli metsästää Annalle lätkähousut (en tiedä miksi niitä oikeasti kutsutaan). Lähdin kävelemään Kitsilanoon lounaan jälkeen, ja kuljin yllättävän rauhallista sivukatua keskustassa, sillä juuri ketään muuta ei näkynyt. Yhdessä kadunkulmassa mun eteen tupsahti yhtäkkiä ihan tavallinen kaduntallaaja, ja sen vanavedessä (samassa seurueessa) joulupukki. Joulupukki ja kaduntallaaja jutustelivat siihen tapaan, kuin olisi maailman luonnollisin asia että joulupukki tepastelee rennosti kadulla kohti jotain määränpäätä. Se oli niin jotenkin epätodellinen tapahtuma, että mua rupesi naurattamaan. Yritin siinä sitten pitää pokkaani, kun joulupukki ja tavis kulki mua kohti, mutta eihän siitä tullut mitään. Kun tämä parivaljakko oli kahden metrin päässä, mun ja taviksen katseet kohtasivat. Molemmat purskahtivat nauramaan. Mua naurattaa vieläkin kun ajattelen koko tapausta. Ei sitä ikinä tiedä minkä kulman takaa eteen tupsahtaa joulupukki.

Helposti tarttuvaa ja ulkopuolella makaavia

Kuten ehkä voi arvatakin, vietän vapaapäivää kahvilassa. Ensimmäinen vapaapäivä, eli "lauantai" noudattaa mulla usein samaa kaavaa. Aamu vierähtää nettipuheluiden parissa, samalla kun pyykkikone pyörii. Eikä ole haitannut ollenkaan tällaisen lukujärjestyksen noudattaminen, päinvastoin tämä tuntuu tällä hetkeltä hyvin sopivalta tavalta latautua. Kun pyykit on pesty, onkin jo lounasaika ja vähän nälkä. Lounaalle suuntaan aina samaan paikkaan: Gorilla Foodiin. Vancouverin runsaasta tarjonnasta juuri tämä ravintola on valikoitunut ehdottomaksi suosikikseni. Gorillan ruokaa tekee mieli, sitä oikein himoaa. Entisenä ravitsemusfriikkinä huomaan olevani pikkuhiljaa ajautumassa kohti jotain uutta. Kohti Gorillaa, sillä apinaravintolan ruokalista on läpeensä vegaaninen, raaka ja luomu.

En kerro näitä asioita lisätäkseni kuormaa, ravitsemustietoa kun tungetaan joka lävestä ja helposti melkoisen syyllistävään sävyyn. Omat silmäni on auenneet monessakin asiassa viimeisen vuoden aikana, ja yksi niistä on ruoka. Hämmästyttävää on ollut tajuta, että syömisestä ei pidäkään tulla väsynyt ja paha olo, vaan päinvastoin.    Kun olen sisäistänyt tämän ajatuksen, sekä sen että ruoka tosiaan on lääkettä, olen lopettanut kieltäytymisen. Syön ihan mitä huvittaa. Kaikkea mitä huvittaa. Ei vaan huvita syödä lihaa, kevyttuotteita, makeutusaineita. Tässä haluan taas olla varovainen: kaikki ihmiset on erilaisia, kaikki ei sovi kaikille. Muta kenenkään ei myöskään tarvitse voida huonosti. Kokeilen uusia juttuja itseeni, ja monet myös toimii. Tuloksena olen onnellisempi, iloisempi ja energisempi. Oli tie mikä tahansa tähän, se on ihan mahdollista saavuttaa. Ja paljon enemmän.

Luin Malcolm Gladwellin kirjan "Outliers", joka suomentuu brutaalisti suoraan ulkopuolella makaaviksi. Kirja avaa menestymistä ja menestymisen takana piileviä asioita. Siis sitä, mikä tekee jostain maailman parhaan lentäjän, viulunsoittajan, juristin, ohjelmoijan... ihan minkä tahansa. Monta, monta kertaa olen kohdannut ajatuksen siitä, että menestyminen on synnynnäistä, että joissain vain on sitä jotain, mihin ei itse voi vaikuttaa. Kultalusikoita ja hopeatarjottimia? Outliers oli minulle sellainen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Se on menestymisen myytinmurtaja, jota suosittelen luettavaksi ihan kenelle tahansa, jolla on suuria tai pieniä unelmia.   Yksi mulle tärkeimmistä asioista kirjassa, oli se, että menestyminen vaatii aina tukea ja muita ihmisiä. Sitä ei voi yksinkertaisesti tehdä yksin. Avun antamisella tarkoitan tässä nyt ns. hedelmällistä maaperää jonkun uuden idean kasvamiseen. En voisi olla enempää samaa mieltä! Jos saisin muuttaa yhden asian maailmassa, se saattaisi hyvinkin olla se, miten toisen innostumiseen ja uusiin ideoihin suhtaudutaan. Lopettaisin heti maailmasta sellaiset lauseet kuin "ei se kuitenkaan onnistu" ja "älä nyt vielä innostu". Siis miten niin? Toisen intoa ei saa ampua alas, oli se mitä tahansa. Jokaisen menestyjän takana kun on nimittäin aina joku ihminen, joka on sanonut kriittisellä hetkellä, että "älä vielä luovuta" tai "minä uskon sinuun".

Innostun helposti, kiihdyn nollasta sataan millisekunnissa, kun keksin jonkun uuden kiinnostavan asian. Innostuminen on ihanaa. Mutta se on tuhannesti parempaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa sen innostuksen. Mulla on monta upeaa muistoa niistä hetkistä, kun olen vain purkanut innostumistani, ja joku on kuunnellut ja nauranut kanssani.

Jos tarvitsette muuten piristystä juuri nyt, katsokaapa tämä video YouTubesta. Se on Showaddywaddyn "Under the Moon of Love", seitkytluvulta. Poikien koreografia on yksinkertaisuudessaan... kuplivan naurattava. Video on ihan selvästi tehty ihan tosissaan, mutta aika on tuonut siihen harmitonta, hyväntahtoista koomisuutta. Itse nauroin, ihan vaan sen takia, että sille oli helppoa nauraa.

Toinen video, mille olen nauranut, on Polkkis. Siinä Katri Helena ja Irwin hypähtelevät ympäriinsä Helsinkiä joskus kuuskytluvulla. Hauska renkutus, mutta vielä hauskempaa on hypähtely, ja se, että jompikumpi ei vaan pysy tahdissa....

Tämä hetki

Olen hämmästellyt, kuinka olen tämän koko matkan ajan pystynyt nauttimaan ihan täysillä pienistä asioista, yksittäisistä hetkistä. Toki ajatus päivittäin ajatus harhailee kotisuomeen, ensi kesään ja kaikkiin ihaniin jälleennäkemisiin, mutta sitten muistutankin itseäni siitä (hieman napauttaen), että on aika palata siihen asiaan, mikä oikeasti on ikinä mahdollista saavuttaa: tämä hetki. Kun olen muistuttanut itseäni ihan pienimpien asioiden tärkeydestä, olen välttynyt koti-ikävältä ja saan joka päivästä enemmän irti. Vielä toki on parannettavaa, mutta olen tosi ylpeä siitä, että en elä pelkästään tulevaisuudessa (enää).

Kaiken tämän keskellä olen huomannut, että oman elämän arvot tuntuvat kokoajan vahvemmilta. Mitä arvostan, itsessäni ja muissa? Mikä on tärkeää ja mitä oikeastaan haluan elämältä? Eräänlainen "sumu" alkaa väistymään silmien edestä, tietyiltä osin (toki sitä on vieläkin ihan riittävästi, sumua siis). Keväällä, kun sain tietää, että työlupahakemus meni läpi, mulle tuli jostain varma tunne siitä, että mun yksinkertaisesti on lähdettävä tälle matkalle.  Siispä tein siitä heti mahdollisimman julkista, etten jätä itselleni mitään takaovia auki.

Monia asioita arvostaa enemmän, kun on hetken aikaa ilman niitä. Kuten Salosen hiivatonta ruisleipää (puhumattakaan äidin ruisleivästä, jota ilman olen ollut toooosi pitkän hetken!). Ja sitten ystävät. Ystävät, tärkeät ihmiset, perhe. Tottakai olen arvostanut mun elämäni ihmisiä aikaisemminkin, mutta tässäkin asiassa mun silmät on auenneet, ja nimenomaan siinä mielessä, että olen tajunnut, että mut kyllä muistetaan vaikka olenkin hetken aikaa poissa viikottaisista kuvioista. Kuulen säännöllisesti näistä tärkeistä (siis teistä, jotka tätä luette) ihmisistä, ja miten ihanaa onkin ollut tajuta, että mulla on väliä! Mua ei unohdeta. Mun ystävät pysyy. Haluan nyt tarkentaa, että en sitä ole hetkeäkään epäillyt, tietäen kuinka upeita ihmisiä mun elämässä on. Tarkoitukseni on sanoa, että tämä on yksi niistä asioista joissa mun silmät on auenneet: ihan apposen auki. Tiedättekö mitä tämä ymmärrys on saanut aikaan? Mä pystyn nauttimaan tästä matkasta vielä enemmän, kun se on niin selvää että mulle on aina paikka kotona, ja mun myös halutaan tulevan kotiin.

Nyt on joulukuu, ja olen ihan pian ollut täällä jo kaksi kuukautta. Olympialaisten alkuun on 70 (!) päivää. Joulu on mulle tärkeä, ja sen odottamiseen on aina kuulunut tiettyjä asioita. Tämä jouluaatto tulee olemaan ensimmäinen, jota en vietä sen perinteisen kaavan mukaan, kotona. Mua jännittää, mutta onneksi on sitten oikein hyvä korvaava vaihtoehto, nimittäin sellainen pieni asia kuin New York. Kahden viikon päästä Nykiin (K)! Olen tilannut muuten sinne glögiä ja ruisleipää, ja musta tuntuu että tilauslista kyllä vielä pitenee.

Kohta on itsenäisyyspäivä. Siihenkin suhtautuu jotenkin eri tavalla. En tunne varsinaista ikävää, siis sitä kipeää, mutta sen sijaan kaipaus tulee esiin eri tavalla. Esim. tällä hetkellä en kuuntele oikein muuta kuin iskelmää, ja välillä -kröhöm-, on pakko tanssahdella hieman foksin askeleita peilin edessä :)

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

P.s Toivotan myös oikein hauskaa Itsenäisyyspäivän vastaanottoa I:lle ja E:lle poriin, ja tietenkin kaikille vieraille. Ensi vuonna haluan kernaasti olla paikalla!

Ristiriitaisia tunteita ja auringon paistetta vuorten kupeessa

Yksisanaiset otsikot eivät enää täyttäneet vaatimuksia, joten otan nyt aivan uuden lähestymistavan: kauniit ja rohkeat. Tiedättehän nuo kaunareiden jaksojen nimet, tyyliin "Aamiainen Elvis-ääniselle pojalle", "Thorne, tuskainen baarikärpänen" ja sitten tämä suosikeiden joukkoon kohoava "Onko sinulla vaikea aikuisuus?". Eli nyt saan vetää överit otsikoiden suhteen hyvillä mielin.

Pari viime päivää Vancouver on tarjonnut parastaan. Aurinko on paistanut täydeltä taivaalta, aloittaen päivän mahtavalla auringonnousulla ja lopettaen sen vielä upeampaan auringonlaskuun. Olen vaellellut katuja ja ottanut erittäin rauhallisesti, illat istunut syömässä vanhan ystävän kanssa päivittämässä kahden vuoden aukkoa. Snoukkaamaan me ei päästy, koska Daniel joutui selvittämään passinsa tilannetta koko päivän Australian lähetystössä.

Yksi parhaista asioista matkustamisessa on ehkä juuri se, että yhtäkkiä vanhojen ystävien tiet kohtaavat jälleen. Illalliset on kuluneet melkoisen vauhdikkaasti, sillä olen kuunnellut matkatarinoita ympäri maailman. Danielilla on nimittäin tällainen työ: 2 viikkoa töissä Kirgistanissa kaivoksella, tekemässä ties mitä, jonka jälkeen kaksi viikkoa vapaata ja eikun sormella osoittamaan mihin haluaisi lennähtää: firma maksaa. Seuraus tästä on, usein juuri se, mitä D juuri tällä hetkellä toteuttaa. Kolme päivää Vankussa, kolme päivää Calgaryssa, ja sitten Japaniin. D:n luonne taas on täysin herrasmies, ei mitään yrityksiä tai vihjailuja, me ollaan kavereita. Ja ne matkajutut! Ilmeisesti Dssä on sitä jotain, jonka takia se aina joutuu maiden rajoilla tullin tarkastuksiin. Erityistarkastuksiin. Omien sanojensa mukaan kun hänellä "on hieman vaikeuksia ottaa käskyjä vastaan". Olen hyvin onnellinen, että mulla on tällainen ystävä.

Tänään D suuntasi siis Calgaryyn ja oli aika sanoa hyvästit, jota inhoan. Ne oli ensimmäiset hyvästit tällä matkalla, jossei lasketa ystäviä kotona. Niitä en kyllä laske, koska ne ei ole hyvästejä vaan näkemisiin-toivotuksia. Kaverit maailmalla taas... sovittiin kyllä Dn kanssa että jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin nähdään kahden vuoden päästä. Mutta sitten taas, eihän sitä tiedä. Yritän kaikin voimin olla ajattelematta sitä, että joudun sanomaan heippa niin monelle ystävällä maaliskuussa. On tämä hassua tämä matkustaminen...ristiriitaisia tunteita auringon alla.


Tänään kuljeskelin omissa ajatuksissani keskustassa, ja huomasin että aurinko alkaa laskea. Aloin kiiruhtaa kohti biitsiä, että ehdin nauttimaan siitä kunnolla. Koin yhden parhaista hetkistä koko reissulla. Tässä hieman kuvasatoa.

Salakuvasin söpöä pariskuntaa ja mulle niin tunnelmallista rahtilaivaa!

Burrard Bridge.Yllättävän hyvä!