19. tammikuuta 2010

Kasva rauhassa, kasva vahvaksi

Olette ehkä blogihiljaisuudesta aistineet, että jotain on meneillään. Olen aloittanut varmaan kymmenen postausta viimeisen kuukauden aikana, mutta niistä taitaa olla kolme julkaistuna. Ei oikeastaan pitäisi sanoa että olen aloittanut kymmenen eri postausta, olen aloittanut yhden -tämän- mutta en ole pystynyt lopettamaan niitä, viemään läpi sitä mitä olen aloittanut. Nyt on erilainen tunne, nyt tämä blogaus on valmis tulemaan ulos. Musta myös tuntuu, että tämä on rehellisin ja avoimin postaus, mitä olen kirjoittanut. Samalla kun mua pelottaa, tuntuu hyvältä että kirjoitan. Kirjoitan nyt joogasta, ystävistä, rakastamisesta ja yhdestä minulle pelottavasta aiheesta: itsensä kohtaamisesta. Tämä menee varmaan aika syvälle, ja pitkälle (voi olla että tästä tulee sadan sivun mittainen romaani).

Tammikuun ensimmäinen viikko oli täynnä energiaa. Aloitin viimein joogan, ja kun istuin matolle ensimmäistä kertaa, mulle tuli sellainen tunne että tulin kotiin. Kun kävelin sen ensimmäisen tunnin jälkeen kotiin, olo oli rauhallinen ja kevyt, ja ihan hiljainen. Mua ei edes häirinnyt liikenteen melu, ja ohi ajavat kova-ääniset autot, jotka on viimeisen kuukauden aikana hieman alkanut nostamaan kortisoli-piikkiä (olen siis huomannut kaipaavani maaseudun hiljaisuutta). Joogan aloittaminen toi myös muita hyviä tunteita. Tunsin olevan ylpeä itsestäni, kun lopetin suunnittelun ja aloin oikeasti tekemään. Mulla oli tosi hyvä olla.

Toisella viikolla joogan aloittamisen jälkeen, osallistuin Anusara-tunnille, joka on hieman haastavampaa verrattuna niihin tunteihin, joita olin siihen mennessä tehnyt. Tunnilla eteen tuli tilanne, jossa opettaja halusi että teen käsilläseisonnan, siis erittäin haastavan joogaliikkeen. Oikeastaan se kävi niin, että mua pyydettiin keskelle joogastudiota, ja en kuunnellut tarkasti mitä tuleman piti, seurasin vain ohjeita. Nojasin käsiini, nostin oikean jalan ilmaan, josta opettaja tuki mua. Tässä vaiheessa en edelleenkään tiennyt mitä tuleman pitää, mutta sitten mua kehotettiin jännittämään mun oikean jalan lihaksia. Kun tein tämän, vasen jalka sinkoutui kuin itsestään kohti taivasta, ja opettaja vain kevyesti ohjasi mun jalat pystysuoraan. Mä seisoin käsilläni. Ilman että mä yhtään tiesin että aion seistä käsilläni. Siinä mä olin, keskellä joogastudiota, ja seisoin käsilläni. Se on jotain mitä mä en ikinä ole tehnyt, tai kuvitellut pystyväni tekemään. Mun silmien edestä poistui taas joku sumupilvi, kun ymmärsin sen niin tarkasti: kuka tahansa pystyy mihin tahansa, kuin vaan uskoo itseensä ja saa apua. Mä leijuin pilvissä ainakin seuraavat kaksi päivää.

Kun Cypress sulkeutui, ja mä sain sen mitä olin toivonutkin, lisää aikaa, kävi jotain omituista. Mä jähmetyin, enkä pystynyt tekemään yhtään mitään. Toki kävin päivittäin joogassa, ja jokaisen tunnin jälkeen olin levollisemmalla mielellä, mutta aamuisin sängystä nouseminen oli ihan ylitsepääsemätöntä. Mielessä pyöri ihan outoja ajatuksia, ja näin unia vuosia sitten tapahtuneista asioista. Kaikki huipentui viime lauantaihin, kun ulkona oli upea auringonpaisteinen päivä. Mä makasin sängyllä ja mietin että olisi kiva mennä ulos mutta mä en pysty nousemaan. Ja mun päässä oli ajatuksia, jotka soimasivat mua siitä etten tee mitään, miten en onnistu viemään asioita loppuun ja miten en yleensäkään oikein osaa mitään.

Kuten niin monesti ennenkin, silloin kun itse ei oikein jaksa, pysty tai osaa vetää itseään ylös suosta (tai sängyltä), se auttava käsi tulee ihan varmasti jostain muualta. Mulle usein ystävältä. Kun ystävä sitten soitti, ja sanoi että nyt on mahdollisuus lähteä pimeään hiljaiseen metsään, lumihangelle nauttimaan hyvästä ruuasta ja seurasta, ei ollutkaan yhtään vaikeaa nousta sängystä. Kun mä nousin, ajatukset olivat jo matkalla parempaan suuntaan. Muistan, kuinka ajattelin että eihän tässä muu auta, kuin ruveta taas rakastamaan itseään, vaikka juuri tämän päivän arskat meni ohi.

Tänään on tiistai. Silloin lauantai-iltana sanoin Padraicille ja Annalle että tänään mä haluan vain nauraa. Lopputulos oli nimenomaan se, nauroin vaan kaikelle mahdolliselle, nauroin kaikkea ja kaikelle. Nauru puhdistaa ja reuntouttaa, siitä tulee sellainen olo, että pystyn päästämään irti jollain tapaa.

Lauantain jälkeen olen puhunut ja mesettänyt ystävien kanssa. Kun kerroin K:lle mun lauantai-päivästä, se täräytti että miten ihmeessä sä et näe itsessäsi niitä asioita jotka mulle loistaa kilometrien päähän. I taas sanoi, että se on ihan itsestä kiinni, sitä voi rakastaa vaikka puukalikkaa, jos vaan uskaltaa heittäytyä. Ja kun antaa mennä, vaikka se pelottaa, se myös vapauttaa. Kun nyt kirjoitan näitä asioita, mä vaan taas ihmettelen, kuinka olen näin onnekas että mulla on tällaisia ystäviä mun elämässä. Ja niitä on vielä niin monta lisää. Tulee niin hyvä olo, kun muistaa mitä kaikkea on. Ja kuinka vähän sitä tarvitsee.

Kirjoitan tätä tämän päiväisen joogan jälkihöyryissä. Tämän päivän tunti oli haastavin tähän asti, mutta kun keskityin tarkasti, ja mietin miten kaikki asennot ja liikkeet soljuu eteenpäin, lihakset ja nivelet ja ihan kaikki vastasi jaksamalla jatkaa ilman minkäänlaista poltetta. Tajusin että mä oon ihan vahva, kun vaan annan olla. Tässä kropassa sitä nyt kuitenkin ollaan, toivottavasti vielä pitkään, niin ihan hyvin voin sitten myös rakastaa sitä enemmän.

Mä uskon, että kuka tahansa voi muuttaa kaiken. Iloisuus ja hyvä energia tarttuu, ja jos on hyvä olo, se voi levitä ystäviin, kaupunkiin, maahan. Mulla on vielä pitkä matka, että opin antamaan anteeksi ja rakastamaan juuri mun kohdalla kaasun pohjaan painavaa urheiluauton kuskia (mä vihaan kovia ääniä!), mutta ainakin olen matkalla. Ja tämäkin matka, niinkuin kaikki muutkin, lähtee omasta itsestä.

3 kommenttia:

  1. Tää postaus oli henkeäsalpaavan ihana, että mun täytyy lukea se uudelleen.

    Onneksi tuut pian kotiin, sillä aion liimautua suhun ja kuulla kaiken. Ennen kaikkea, nähdä paljon useammin mitä tähän mennessä ollaan saatu aikaan.

    Sun kirjoitukset ovat aina jotain ihan uskomattoman hienoa. En vaan keksi mitään sanaa, millä niitä kuvailisin. Oon ylpeä susta tipu!

    VastaaPoista
  2. Ihanaa että tykkäsit <3

    Voi vitsi en malta odottaa että päästää jutuille ihan livenä :D

    Voisin tuppautua Espooseen tai HMLkin on aina bueno!

    VastaaPoista
  3. Muru, sustahan mä saan kaverin joogailemaan? <3
    -Kikka

    VastaaPoista