Hidastus

Aloitan tätä kirjoitusta kahvilassa, sateisena päivänä takkatulen vieressä. Ja vaikka takkatuli onkin sähköinen, ei se haittaa mua ollenkaan, vaan ajaa kyllä asiansa. Tämä kahvila on uusi löytö, ja jostain kumman syystä mulle tulee ihan Lontoo mieleen. Olen kerran elämässäni ollut Lontoossa, 13-vuotiaana, joten en voi edes sanoa miksi tämä muistuttaa Brittilästä, mutta niin vain tekee. Ehkä se on tämä avaruus, maanläheiset mutta vaaleat värit ja ruskea-beige matto. Tai sitten se on tämä pianomusiikki, jota en varmaankaan itse valitsisi, mutta jota taas juuri tällä hetkellä en vaihtaisi mihinkään muuhun.  Ja miksi juuri nämä asiat tuovat mielikuvan sieltä, en tiedä... mutta viihdyn!

Vapaapäivänä on aikaa hengähtää, ja juuri sitä olenkin tänään tehnyt. Aamulla otin ihan rauhallisesti, ja juttelin nettipuheluita K:n ja T:n kanssa. Tuntuu, että tekemällä asioita pikkuhiljaa ja rauhassa, sitä tavallaan kuorii itseään kaikesta ylimääräisestä, viikon aikana kerääntyneestä. Ja sen sijaan, että juoksisin ihan päättömänä paikasta toiseen, yrittäen saada aikaan kaiken mitä muka pitäisi, on älyttömän rentouttavaa ihan vain hidastaa. Tehdä vähemmän ja keskittyä enemmän niihin asioihin mitä tekee. Huomaan itsessäni selvää siirtymistä määräajattelusta laatuajatteluun, ja varsinkin ns. Slow Movement on ruvennut kiehtomaan. Että ehkä sillä ei olekaan niin väliä, mikä musta tulee isona, jos olen onnellinen juuri tässä hetkessä. Jotenkin sitä huomaa, että mitä parempi olo itsellä on, sitä parempi on myös kanssaeläjillä ja lähimmillä. Positiivisuus tarttuu? Että onkin kotoisaa ajatella tällaisia takkatulen lämmössä, rennosti retkottaen nojatuolissa. Kun istahdin tähän pari tuntia sitten, otin kengätkin vaan pois jalasta, kun on niin kotoinen olo.

Tämä kuoriutumisen tunne alkoi jo aamulla nettipuhelukeskusteluissa. Miten olenkin niin onnekas, että mun elämässä on sellaisia ihmisiä jotka osaa paitsi kannustaa ja rohkaista mua, myös kyseenalaistaa tosi rakentavasti. Mistä ne onkin tulleet? Mun mammani, eli äitin äiti, muistaakseni sanoi aina jotain maailman turuista... ehkä sieltä. Olen myös huomannut itsessäni muutoksia tämän reissun aikana. Kun tulee kommunikoitua monien ystävien kanssa nimenomaan sanoilla, sähköpostitse ja fb:ssä, oon ruvennut ensinnäkin pääsemään "syvemmälle" ja paljastamaan myös itsestäni uusia kerroksia. Tämän blogin rehellisyyskin on yllättänyt mut, ja se tuntuu pelkästään hyvältä. Mihinköhän tämä mut vielä vie?

Luen tällä hetkellä Gregory David Robertsin Shantaramia, jonka sivuilla törmäsin mun mielestä ihan mainioon kuvaukseen kanadalaisista. Otan nyt oikeuden suomentaa sen tähän aika vapaasti:

"Se on todella hyvää", pidempi mies sanoi. Hänen hymynsä oli lämmin ja antelias - sellainen leveä, avoin hymy, jonka olin vuosia sitten oppinut yhdistämään Kanadaan ja kanadalaisiin"

Tällaisia hymyjä ja ihmisiä saa kohdata melkein päivittäin. Ihmiset on täällä erilaisia. En sano että parempia, ei, mutta erilaisia kuitenkin. Se myös tarttuu, ja huomaan että keskusteluja ihan vieraiden ihmisten kanssa on päivä päivältä helpompi aloittaa. Ei ne välttämättä mitään elämää mullistavia keskusteluja ole, mutta nautin silti. Kuten juuri äsken, eräs tyttö sanoi minulle, nähdessään juuri tämän kyseisen kirjan jota luen, että "Toi on tosi hyvä kirja, mä luen sitä myös parhaillani", ja kun kerroin että olen juuri aloittanut, se vaan sanoi että toivottavasti nautin siitä yhtä paljon kuin mitä se on nauttinut. Tuli hyvä mieli. Joten ehkä sittenkin juuri tällaiset pienet asiat on niitä elämää mullistavia, jos niiden antaa olla?

Kohta lähden Annan kanssa snoukkaa metsästämään.