Vuosi täynnä mahdollisuuksia

Tämän vuoden tammikuun neljäs päivä päätin että vuosi 2009 on elämäni paras vuosi tähän asti, päätin että teen siitä elämäni parhaan vuoden. Uuden vuoden ollessa taas kynnyksellä, voin olla aika tyytyväinen siihen päätökseen silloin tammikuun alussa. En ole mikään uudenvuodenlupausten suuri ihailija, varsinkin kun ne harmittavan usein ovat olleet omalla kohdalla tyhjiä lupauksia, helpottamassa hetken henkistä (tai fyysistä) krapulaa. Samaa settiä, kuin iltapäivälehdet tällä hetkellä kirkuvat: näin sulatat joulukilot...

Vuonna 2009 lopetin lehtien ja tv:n uutisten aktiivisen seuraamisen. Enpä ole katunut, enkä tunne itseäni yhtään epäsivistyneemmäksi, oikeastaan päinvastoin. Kesän alun jälkeen olen katsonut tv:tä varmaan maksimissaan viisi tuntia, lukuunottamatta Avaraa Luontoa, josta en luovu. Muistan kyllä ne ajat, jolloin en jaksanut töiden jälkeen muuta kuin rojahtaa sohvalle, mutta ihminen muuttuu. Lupaan kyllä palata tv:n ääreen, jos sieltä aletaan lähettää hyviä uutisia. Tai en ehkä sittenkään, sillä telkkarin jäätyä pois olen paljon aktiivisempi kuin aikaisemmin.

Ajatukset taas lentävät, ja eksyn aiheesta, tästä ja ensi vuodesta. Vuosi tarjosi ihan käsittämättömän paljon. Viime tammikuussa oli sitten viimein aika lopettaa selittely ja aloittaa uusi harrastus, tanssiminen. Se veikin sitten mennessään, tuoden paljon terveempiä lauantai-illan aktiviteetteja, kuin mitä aiemmin olin harrastanut, paljon uusia ihmisiä, uuden tavan viettää aikaa pikkusiukun kanssa ja tietenkin T:n, jota vastaan tosin kaikin voimin yritin pyristellä :) Sain tanssilta enemmän kuin ikinä uskoin saavani.

Lauantaina aloitan 30 päivän joogahaasteen, joka sisältää ideaalisesti yhden joogaharjoituksen päivässä. Olen todella innoissani, onhan se jotain mitä olen hinkunut tekemään pitkän aikaa, toteutus on vain jäänyt puolitiehen. Pilateksen pohjalta tiedän hieman mitä odottaa, mutta erityisen innolla odotan "hiljentymisen" puolta joogassa, meditaatiota. Olen edelleen kovin taitava antamaan mielen jyllätä oman tahtonsa mukaan, poukkoillen asiasta toiseen, rauhoittumatta. Joogan suhteen uskon saavani lisää työkaluja rauhoittumiseen. Sen verran on jo kokemusta, että tiedän saavani parhaimman olon silloin kun osaan rauhoittua ja nauttia pienimmistä asioista.

Ensi vuodelta odotan haasteita ja mahdollisuuksia, ja olen päättänyt tehdä siitä elämäni parhaan vuoden. Varasin lentoliput tänään, ja palaan maaliskuun puolen välin jälkeen, Seattlesta Reykjavikin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Toivon, että kaikki lukijat pääsevät ensivuonna tekemään jotain mistä todella nauttivat. Senkin uhalla, että kuulostaa painostukselta, on todettava että sehän on ihan vain itsestä kiinni . Nautitaan elämästä, siitä ainoasta ;) (joka meillä juuri tällä hetkellä on käytettävissä)

NYC-recommended

Jäin miettimään että kirjoitetaan "suositeltu" noin. Kielet ja sanat sekoittuu mun päässä, ja tällä hetkellä tuntuu olevan sattuman kauppaa millä kielellä mun puhe tulee suusta ulos. Esimerkkinä käy myös T: se kun ilmoitti mulle toissayönä unisena menevänsä vessaan- tämän hän totesi englanniksi. En varmaan koskaan lakkaa kiusoittelemasta tästä asiasta.

Viikko NYCiä takana, ja tämä on edelleen mielestäni ihana kaupunki. Hämmentävää on kuitenkin huomata, miten kaipaan Vancouverin "rauhallisuuteen" ja hiljaisuuteen. Minun on myös jälleen todettava, että Van on niin paljon positiivisempi kaupunki kuin mikään muu tuntemani. Vankkua tulen kehumaan vielä tuhat kertaa, joten keskityn nyt arvioimaan isoa omppua.

Hostellimme YMCA Vanderbilt sijaitsee kaupunginosassa Midtown East. Alue on ehkä turisteinta koko kaupungissa, nähtävyyksiä lukuunottamatta, lähistöltä löytyy Times Square, josta en itse välitä juuri ollenkaan, mutta joka on toki ikonista Manhattanille. Kaipaan hostelleilta ehkä tietynlaista "luonnetta", kykyä erottua muista ja persoonallisuutta. Vanderbiltiltä puuttuu kyllä täysin persoonallisuus, kuten koko tältä kaupunginosalta, mutta muuten ajaa asiansa. Suosittelisin kuitenkin ottamaan hostellin jostain ihan muualta kuin Midtownista, Upper West Sidelta tai Greenwich Villagesta. Niistä mielestäni huokuu enemmän sitä parasta New Yorkia.

Joulu New Yorkissa on kovin erilainen perinteisesti viettämiini jouluihin. Kaupunki, joka ei koskaan nuku, ei luonnollisestikaan juurikaan rauhoittunut jouluun, ja tavallaan joulu menikin täysin ohi. Se ei haittaa, sillä jouluhan on koti-ikävän pahinta aikaa!

T lähti tunti sitten kohti Newarkin lentokenttää, minä jäin kirjoittamaan blogipostausta. Olen ollut suunnilleen puolet reissussa nyt matkassa, ja kovin tottunut ajatukseen että matkustan yksin. Tällä kertaa on tosi helppoa luiskahtaa tähän niin sanottuun yksinäisyyteen, olemaan vastuussa kaikesta yksin, kun on ensin saanut nauttia viikon toisen seurasta. Pidän myös rinkan painosta selässäni, sillä se on minulle joka hetken muistutus siitä mitä teen. Olen tien päällä ja rakastan sitä.Olen itsenäinen, olen vapaa, seikkailen. Muistutan taas itseäni, että voin vain nauttia parhaani mukaan tästä hetkestä.

Lisään loppuun vielä kuvan Bryant Parkista, joka on pieni puisto New York Public Libraryn vieressä, ehdottomasti yksi ihanimmista paikoista kaupungissa.

Kuvat on otettu hieman ennen joulua, jolloin lunta vielä oli myrskyn jäljeltä. Tällä hetkellä lunta ei ole ollenkaan, ja ulkona on ihana keväinen ilma. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu kun ulkona on lämmin! Yksi vuoden parhaista päivistä on se ensimmäinen, oikeasti keväinen päivä!

Tässä vielä jostain syystä karuselliheppa. Nään melkein jokayö heppaunia :D

Koominen fiasko Osa II

Lukekaa ihmeessä tämän postauksen ensimmäinen osa alempaa, niin pääsette mukaan alusta asti :)

Maanantai-aamuna heräilin rauhassa, taisin nukkua sellaiset kolmetoista tuntia putkeen. Nukkuminen on ihanaa! Kun sain itseni hereille, tarkistin T:n lennon tietoja jälleen flightstats.comista. Sivusto ilmoitti, että lento saapuu samana iltana (maanantai) kello seitsemältä. Soitin T:n puhelimeen, johon ei saanut yhteyttä, akun loppumisen takia. Koska lento saapuisi vasta illalla, ehtisin pyöriä ympäri New Yorkia itsekseni päivän verran. Rakastan reissun päällä olemista ja yksin reissaamistakin, joten en pitänyt tätä mahdollisuutta lainkaan huonona. Kinoksia riitti, ja metroverkosto toimii edelleen kuin unelma. Suuntasin aivan Manhattanin eteläosaan shoppailemaan, sillä toiveena oli löytää mekko ensi kesänä odottavia (ei omia) häitä varten. Ihan kuin tarvitsisin syyn shoppailla! Tällä kertaa Visa ei kuitenkaan vinkunut, ja lopulta päivä kuluikin rauhallisesti kuljeskellessa ympäriinsä. Metrotarkkailua (kiitos sanasta Nella) harrastin myös, ja sain nauttia myös mainioista esityksistä, mm. erittäin funkahtavasta Petteri Punakuono-tulkinnasta. Esiintyvät taiteilijat (muusikoista stand upiin ja kaikkea siltä väliltä) hyppäävät metroon, ja keräävät sitten tippejä esityksensä jäljiltä. Pari turistia kuvasi esitystä, mutta eivät sitten olleetkaan valmiita maksamaan viihdykkeestä- ja saivat kuulla kunniansa.

Kun pääsin JFK:lle, oli lennon terminaali muuttunut. Samoin oli saapumisaika. Flightstats ei taaskaan ollut tietoinen siitä, että lento oli siirtynyt hulppeat seitsemän tuntia eteenpäin. Olin siis JFK:lla seitsemän tuntia ajoissa. Ei siinä taas juuri muu auttanut, kuin tyytyä kohtaloonsa ja kaivaa kirja esille. Takaisin Manhattanillekaan en jaksanut yksin lähteä suhaamaan, parin tunnin takia. Kuljeskelin ympäriinsä, kunnes kuulin takaani kysymyksen "Miten täältä oikein pääsee Manhattanille?". Näin tapasin Jackin, Euroopan turneelta juuri saapuneen kalifonialaisen muusikon. Suosittelin Jackille AirTrainia ja metroa, ja hetken jutusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että voisi olla illallisen paikka, sillä kummallakin oli aikaa tapettavanaan. Toimin Jackille oppaana New Yorkin ihmeellisessä maailmassa, jota ei toki ole kovinkaan vaikea omaksua. Metrossa juttelimme matkustamisesta ja siitä minkälainen ruoka maittaisi. Sanoin, että mieli tekee intialaista, mutta etten kyllä yhtään tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kuitenkin, kun nousimme maan päälle metroverkostosta, ja ylitimme kadun, nenän eteen tupsahti heti kolme intialaista ravintolaa mistä valita. Joskus tarvitsee vain sanoa ääneen mitä haluaa, ja jo samantien se ilmestyy kuin tilauksesta.

Jackin kanssa oli hauskaa vaihtaa kokemuksia matkustamisesta. Viimeiset neljä kuukautta Eurooppaa reissanneena Jack oli aivan hämmentynyt siitä, että nyt New Yorkissa kaikki kyltit olivat englanniksi ja kieli hänen ympärillään oli tosiaan englantia. Itse muistan aina sen ihmetyksen, kun palasin vuoden 2007 reissulta Suomeen, ja puheensorina ympärilläni oli... suomeksi! Jack oli esiintynyt neljä kuukautta ruoka/juoma-palkalla erilaisissa pubeissa ja hostelleissa ympäri keski-Eurooppaa. Lisäksi hän kertoi, että on ollut kolme vuotta rakastunut tyttöön, joka ikävä kyllä sattuu olemaa homoseksuaali.

Jack soitti Skypestäni ystävälleen, ja ohjeistin hänet oikeaan suuntaan metroverkon suhteen ja tiemme erosivat. Suunnistin takaisin JFK:lle, kolmannen kerran. Kello lähestyi puoltayötä, joten T:n saapumiseen ei ollut enää kovin kauaa aikaa. Kun saavuin oikeaan terminaaliin, minua odotti, jälleen kerran, yllätys. Lento oli siirtynyt saapuvaksi kymmentä vaille viisi aamulla. Minulla oli taas kuusi tuntia ylimääräistä aikaa! Olin kyllä tarkastanut asian Flightstatsista, mutta jälleen sieltä löytyy virheellistä tietoa. Siinä vaiheessa kävi mielessä, että ehkä tosiaan lähden takaisin hostellille nukkumaan. Jostain syystä olen kuitenkin liian sisukas luovuttamaan, ajattelin että perhana, kyllä täällä nyt istutaan loppuun asti. Enkä halunnut jättää T:tä yksin saapumaan maahan, jos jotain ongelmia olisi edelleen ilmennyt.

Tässä vaiheessa univelkaa oli taas jo aivan tarpeeksi, ja aikaa paljon, joten päätin sitten ottaa torkut. Sleepinginairports.com listaa JFK:n yhdeksi huonoimmista vaihtoehdoista maailmassa lentokenttäyöpymiseen. Sikäli se on totta, että ainoa vaihtoehto on betonilattia, mitään mukavuuksia ei todellakaan ole. Melkoista sissitouhua-siis lentokenttänukkumisen suhteen! Hyvänä puolena on kuitenkin se, lentokentällä nukkuu satoja ihmisiä, ja varsinkin lähtevien lentojen puolella (minne itsekin suuntasin lopulta) muita kuin nukkuvia ihmisiä on todella vähän. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, eikä minulla todellakaan ollut mitään ongelmia. Nukuin pari tuntia, ja neljältä nousin seuraamaan Frankfurtin koneen tilannetta. Hieman epäilytti, pääseeköhän kone ikinä perille, vai lentääköhän se ihan vain huvin vuoksi johonkin ihan muualle. Lopulta TV-ruudut ilmoittivat koneen saapuneeksi. Tämän jälkeen menikin enää tunti maahantulomuodollisuuksiin, ja sitten bongasin T:n. Sosiaalisena tapauksena T oli tietenkin jo saanut ystäviä, mm. Jackin (!), 23 vuotta New Yorkissa asuneen kroatin ja Samin, joka myös oli alunperin nykiläinen. Jaoimme taksikyydin, ja näin ensimmäistä kertaa Manhattanin siluetin maitse saavuttaessa. Hieno kokemus, sillä sää suosi ja aurinko paistoi! T myös kertoi, mitä kaikkea tälle Lufthansan lennolle oli tapahtunut. Kirjaan sen vielä tähän, koska, ihan oikeasti, miten tämä voi tapahtua?

1. Kone ei saa lähtölupaa

2. Kun lähtölupa annetaan, moottori rikkoutuu rekan peruuttaessa siihen.

3. Kun moottori on korjattu, miehistön enimmäistyöaika on ylittynyt kuudella minuutilla ja lento perutaan varamiehistön puutteessa.

4. Seuraavana aamuna uusi yritys, mutta lentokoneen ovi on vioittunut ja sitä joudutaan korjaamaan.

5. Kun koneen ovi on saanut korjattua, ja lentokone rullaa kohti kiitorataa, JFK peruu lähtöluvan: 12 matkustajan passin numerot eivät täsmää. Henkilökunta kuuluttaa useamman minuutin näitä matkustajia, jotka eivät tunnista itseään kuulutuksesta (intialaisia)

6. Koneeseen joudutaan kutsumaan lääkäri, sillä yksi matkustajista voi huonosti. Diagnoosi: liian alhainen verensokeri.

7.. Kun nämä asiat on saatu selvitettyä, on koneen henkilökunnan enimmäistyöaika jälleen ylittynyt. Lento perutaan.

8. Varamiehistö saapuu paikalle viisi tuntia myöhemmin, ja lento lähtee lopulta kohti New Yorkia.

Toivon todellakin, että teillä oli hauskaa tätä lukiessanne, sillä voiko tämä oikeasti tapahtua? Mua ainakin naurattaa jo nyt, ja ei tällaisissa tilanteissa oikein muu auta kuin huumorin säilyttäminen.

Sillä minä ainakin pärjään aika pitkälle!

Koominen fiasko Osa I

Mun on pakko kirjoittaa mun ja T:n tulomatkasta nykiin, sillä se omaa fiaskopiirteitä koomisuuteen asti. Kaikki alkoi suunnilleen siitä, mihin edellinen postaus jäi. Suljettuani tietokoneen ilmoitettiin matkustajille, että New Yorkissa riehuvan lumimyrskyn seurauksena lento myöhästyy 2-24h. Eihän siinä auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon ja toivoa parasta. Eniten kuumotti se, myöhästynkö liikaa ja menetän hostellivarauksen, ts. New York kodittomana.

Vancouverissa oikaisin penkille ja nukahdin hetkeksi. Heräsin siihen, että viimeisiä matkustajia otetaan koneeseen, joten hyppäsin pystyyn ja singahdin liikkeelle. Koneessa kapteeni kertoi, että "meillä on runsaasti varasuunnitelmia ja lentokerosiinia, jos tulee mutkia matkaan". Suunnitelma B oli Toronto, jos New Yorkin sää olisi sietämätön turvallisen laskeutumisen kannalta. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja laskeuduimme JFK:lle tasaisen lennon jäljiltä vain kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Maisemat olivat todella lumiset!

Kun sain puhelimen päälle lennon jäljiltä, T viestitti että lento Helsingistä Frankfurtiin oli tunnin myöhässä, ja Nykin koneeseen ehtiminen on minuuttipeliä. Hetken kuluttua tuli kuitenkin rauhoittava tieto, T ehti koneeseen ja ilmoitti koneen saapumisajankohdan. Tosin se ei kamalasti auttanut, kuten kohta selviää.

Kun pääsin hostellille, puhelimeni akku loppui, ja laitoin sen lataukseen. Jostain syystä tämän jälkeen puhelin alkoi pyytämään ennestään tuntematonta turvakoodia, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mikään minun tuntemani yhdistelmä se ei ole (esim. PIN-koodi). Tässä vaiheessa minua ei saa siis puhelimella kiinni, ennenkuin selvitän asian puhelinyhtiön kanssa, enkä myöskään pääse lukemaan viestejäni. Puhelin kyllä ystävällisesti ilmoittaa, että viestejä on saapunut, mutta ilman koodia niitä on turha yrittää lukea. Yritän soittaa Fidolle (puhelinyhtiö) Skypestä, mutta se ei onnistu. Lähetän T:lle viestin, että jos ei jostain syystä löydetä toisiamme kentällä, niin kannattaa ottaa taksi hostellille. Päätän ottaa päiväunet, ja nukun makeimmat päikkärit pitkiin aikoihin. Olin todellakin unen tarpeessa! Kun herään kello lähestyy jo Frankfurtin koneen saapumisaikaa, joten on aika suunnata jälleen kohti JFK:ta. Kun pääsen saapuvien lentojen puolelle, missään taulussa ei mainita mitään Frankfurtin koneesta. Koska omalla koneella ei ole pääsyä nettiin JFK:lla, menen nettikahvilaan. Tarkistan lennon tietoja flightstats.comista. Sivusto ilmoittaa, että arvioitu saapumisaika on hieman ennen seitsemää samana iltana.

Odotan T:tä kaksi tuntia, mutta kun ei näy eikä kuulu, päättelen että emme ole vain löytäneet toisiamme. Lähden takaisin kohti hostellia, mutta kun saavun sinne, ei T ole paikalla. Soitan Skypestä, ja tiedustelen T:n olinpaikkaa. Vastaus kuuluu: Frankfurtissa.

Lento oli lopulta peruttu. Ensimmäinen ongelma oli lähtöluvan saaminen JFK:lta. Kun kone sai lähtöluvan, sen kolmanteen moottoriin peruutti jäänestoaineen ruiskutukseen käytettävää laitetta kuljettanut auto. Moottori vaurioitui, ja se jouduttiin korjaamaan. Kun moottori oli lopulta korjattu, oli EU-lainsäädännön mukainen pisin sallittu työaika lentokonehenkilöstölle ylittynyt kuudella minuutilla, joten koko lento peruttiin. Koko matkustajakunta oli siirretty hotelliin odottamaan seuraavaa aamua, jolloin kone voitaisiin lentää New Yorkiin. Kaikki matkatavarat lukuunottamatta käsimatkatavaroita olivat tietenkin edelleenkin ruumassa, mukaan lukien T:n puhelimen laturi. Kuten ehkä jo arvaattekin, seuraava mitä tapahtui, oli T:n puhelimen akun loppuminen. T ehti kuitenkin huikata vielä, että lennon pitäisi saapua New Yorkiin alkuiltapäivästä. Tässä vaiheessa elettiin siis sunnuntai-iltaa, ja minä painuin pehkuihin valmistautumaan ensimmäiseen täyteen päivään Isossa Omenassa.

To be continued :)

YVR-JFK

Vancouver International Airport (YVR) tarjoaa tämän postauksen ilmaisen langattoman netin myötä. Lento CX888 Vancouverista New Yorkiin lähteen tunnin kuluttua, ja itärannikolla pitäisi odottaa ainakin luminen maa. Lähtemisessä on kyllä ihan se oma tunnelmansa, ja lentokentissä. Olin vielä aamun töissä, jonka jälkeen työkaveri Padraic lupautui heittämään mut lentokentälle, ja täällä sitä nyt ollaan. Ajatukset kulkeutuu väkisinkin niihin fiiliksiin, mitä mulla oli kolme kuukautta sitten, kun varailin lentoja Nykiin jouluksi. Aika tuntui niin kovin pitkältä, ja tunteet oli ristiriitaiset: toisaalta olin ihan innoissani, että pääsen reissuun, toisaalta jännitti ja mietitytti kun ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää.

Ajatukset ja fiilikset on sekavat, mutta innokkaat. Tarkoitus on kirjoittaa Nykistä matkapäiväkirjaa, ensin manuaalisesti vihkoon ja sitten parhaita paloja myös nettiin. Jutut päivittyy sitä mukaa kun nettiin pääsen ja ehdin ja pystyn keskittymään.

Oikein hyvää joulua kaikille, ja kiitos lukijoille kommenteista ja ihanasta syksystä. Laurenzia jatkaa varmaan taas yllättävän pian.

Vancouverite

Eilen kun tulin bussilla kotiin Cypressiltä, yhtäkkiä tajusin sen. Olen ihan täysin tottunut siihen että olen täällä. Olen Vancouverite. Mitä mä tein kun olin vielä kotona? Uuteen paikkaan saapuessa huomaa ja hämmästelee ihan kaikenlaista, kaikki on erilaista ja on tosi herkkä kaikelle- silmät on paremmin auki. Ei oikein meinaa uskoa, että on oikeasti jossain muualla, kuin tutuissa ympyröissä. Vähän kuin kulkisi unessa tai kirjassa. Ja sitten kaksi kuukautta myöhemmin, tajuaa että onkin tottunut. Nyt on hyvä aika siis ravistella rutiineja ja tehdä jotain uutta. Lähtölaskenta (meinasin kirjoittaa tähän lähtölasku- suomen kieli tuppaa välillä hieman hukkumaan...) New Yorkiin onkin ollut jo käynnissä joulukuun alusta asti!

Tiedättekö sen tunteen, että mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän haluaa nähdä? Maailmasta löytyy paikkoja, joihin rakastuu ja haluaa palata, mutta samalla haluaa nähdä uusia paikkoja, eikä toistaa samaa kaavaa. No, New Yorkiin tuskin kyllästyn ikinä. Tuntuu mukavalta käydä siellä kerran vuodessa, ja ehkä saankin tällaisen rytmin pidettyä. NYC on ISO, ja kaikki kuvaukset "sulatusuunista" ja kulttuurien sekoittumisesta pitävät mielestäni paikkansa tismalleen. Nyki on samalla kertaa tuttu ja tuntematon, sillä se on niin hyvin dokumentoitu tuhansiin elokuviin ja TV-sarjoihin. Viime vuonna olin Nykissä kesällä, ja nyt pääsen kokemaan joulun. Lauantaina lennän itärannikolle, ja vietän siellä viikon. Hyvässä seurassa tietenkin ;) Lempipuuhaani on muuten Nykin metrolla ajelu, ja se on ehkä maailman paras paikka harrastaa "peoplewatching" eli ihmisten tarkkailua. Muistutuksena tarina viime reissulta:

Mies yskii metrossa kovasti, ehkä aivastelikin. Ystävällinen naishenkilö tarjoaa nenäliinaa (syynä saattaa olla se, että mies ei kauheasti peitellyt kädellä suutaan). Mies ottaa nenäliinan vastaan, ja pyyhkii nenänsä, suunsa ja.... tarjoaa nenäliinaa takaisin naiselle! Nainen kieltäytyy kohteliaasti. Minä vilkaisen Sipulia ja naurun pidätteleminen on hyvin vaikeaa.

Erika halusi järjestää yölaskettelun, ja sen seurauksena laskin mäkeä eilen, vihdoinkin. Onneksi lähdin vielä töiden jälkeen, sillä edellisestä kerrasta on vierähtänyt aikaa ja hauskaa oli! En edes hirveästi keräillyt itseäni, mutta jonkin verran kuitenkin. Tässä kuva todisteena:

Dansar, Dansar

Mun pitäisi olla jo hyvän aikaa nukkumassa, mutta pakko tulla blogaamaan-sillä mulla on juuri ollut maailman hauskin ilta! Pari juttua on pakko kirjoittaa, sillä ne tuli niin selväksi tän illan aikana. Erikan ystävä Tony vietti läksäreitään, jota mentiin juhlistamaan. Olipahan hauskat juhlat! Tanssin salsaa (siis tanssin yleensä pitkästä aikaa), ja tajusin taas kristallin kirkkaasti, että heti kun palaan New Yorkista, pakko päästä tanssimaan. Lisäksi tapasin tytön, joka haluaa tulla mun kanssa joogakurssille.

Toinen asia, mitä tajusin, on se että aion pitää isot kotiintulojuhlat, ehkä jopa porukoilla että kaikki mahtuu. Oli ihan tajuttoman ihanaa olla juhlissa, jossa eri kaveripiirit tuli saman katon alle ja kaikilla oli tosi hauskaa. Juhlat siis tiedossa !

Kolmas asia on Lutzia. Mun on pakko kirjoittaa tästä henkilöstä, koska jos mä joskus kirjoitan kirjan, tämä tapaus kyllä esiintyy siinä. Oletteko koskaan tavanneet ihmistä, jonka koko olemus huokuu yhtä asiaa: VAARA. Lutzia tuntui olevan luonnonvoima, heittäytyvän jokaiseen hetkeen, jokaiseen asiaan, jokaiseen ihmiseen täysillä. Nauraa paljon, pitää hauskaa... ja on samalla täysin läpipääsemätön. Henkilö, johon en luottaisi hetkeäkään, mutta jonka kanssa voisi viettää unohtamattomia juhlia.

Sellainen ilta-nyt on pakko painua nukkumaan!

Terveisin: PartyPartySalsaSalsa