VANOC

Olisikohan aika taas päivitellä kuulumisia. Suomessa taitaa olla kovat pakkaset, täällä taas turhankin lämmintä. Vuorillakin tulee vettä, ja lumet sulaa. Olympialaisten alkuun on 33 päivää, ja Whistleristä on kuulemma odottamassa 200 rekkalastillista lunta, jos Cypressille ei saada lunta. Mä en vieläkään tiedä, mitä tulen olympiaadien aikaan tekemään, mutta sen verran on nyt varmistunut, että mun taustojen tarkistus on mennyt läpi. En siis ole liian rikollinen työskennelläkseni kisoissa. JEE! Sain myös sähköpostin, että voin hakea julkisen liikenteen käyttöön oikeuttavan passin huomenna. Saan suhailla ympäriinsä vesibusilla ja SkyTrainilla ja busseilla niin paljon kuin huvittaa.

Jonkinlaista haikeutta on myös jo ilmassa, vaikka kaksi kuukautta on reissua vielä jäljellä. Tuntuu vaan jotenkin, että nyt jo mennään loppua kohti, kun työt Cypressillä loppuu parin viikon päästä. Seuraavat kaksi päivää sataa vettä, joten olen vapailla ylimääräisiä päiviä. Ehkä saisin purettua päässä pyöriviä ajatuksia vähän blogiinkin.

Aktivismia

Ennen vuoden vaihdetta ja puolimatkan krouvin lähestyessä tajusin, että nyt olisi ehkä aika ruveta tekemään niitä asioita, mitä listassa oli ennen matkaan lähtöä. En usko aikatauluttamiseen ja pää kolmantena jalkana juoksemiseen listattuja asioita tehden, mutta mun listalla oli todella sellaisia asiota jotka haluan tehdä. Niiden siirtäminen on vaan ollut helppoa, olin jämähtänyt rutiineihin. Olenkin jo aikaisemmassa blogauksissa maininnut, että listalla oli jooga ja tanssiminen, näiden lisäksi oli selvitettävä lopultakin oma lautailuvarustustilanne ja yksinkertaisesti ruvettava snoukkaamaan Cypressillä!

Joogan aloitin viime viikon lauantaina, kun Yoga for the People tarjosi kolmenkymmenen päivän haastetta tiloissaan. YftP:n toiminta perustuu oppilaiden lahjoituksiin, opettajat opetavat ilmaiseksi ja kaikki tuotot ohjataan  Vancouver East Side-projekteihin. Tämä itäpuoli kaupungista on sitä kaikkein huonointa aluetta, jossa kodittomat, huumeet ja juopot liikkuvat. YftP:nkin tuotoilla pyritään kehittämään aluetta, ja tarjoamaan ihmisille parempia mahdollisuuksia. Tähän mennenssä olen ollut neljällä tunnilla, ja tällä hetkellä monet uudet pienet lihakset toitottavat olemassaolostaan. Olo on tuntien jälkeen ollut aina rentoutunut, ja vaikka asennot ovat vielä kovin vaikeita, huomaan selvää "avautumista" jumittavissa isoisssa lihaksissa.

Craigslistiltä löysin itselleni laudan, siteet ja kengät ja maanantaina laskin ensimmäistä kertaa mäkeä Cypressillä. Opin lautailemaan itsekseni (ystävien tuella ja avulla) joskus seitsemäntoista-talvisena, ja sen jälkeen olen mäkeä laskenut hyvin epäsäännöllisen säännöllisesti. Meno on ajoittain hieman huteraa, ja koska Cypressillä työsuhde-etuihin kuuluu opetus, olin eilen ensimmäisellä lautailutunnillani ikinä. Tekniikka ja homman helppous parantui tunnin aikana varmaan kolmesataa prosenttia. Ketään muita ei tunnilla ollut, joten sain kyllä ihan ensiluokkaista huomiota ja vinkkejä. Hymy oli taas korvissa kun opin ja osasin.

Ensiviikolla alkaa sitten vielä tanssahtelu, jota odotan innolla. En vielä ole päättänyt tarkasti, mitä alan tanssimaan. Muutenkin tämä itsensä aktivoiminen on tehnyt todella hyvää, ja olo ja mieli on parempi kun tekee asioita joista on unelmoinut ja pitää. Oli jo aikakin!

UV 2010

Mun työkaverit ihmetteli, että miten ihmeessä onnistuin saamaan sekä joulupäivän(viikon) että uudenvuoden päivän vapaaksi. En minäkään tiedä, mutta niin vain sain juhlia uuttavuotta ilman huolta seuraavan päivän töistä. Töistä pääsyn jälkeen kiiruhdin kotiin, sillä olimme Annan kanssa sopineet suuntaavamme Annan kämppiksen serkun siskon kämppiksen kotiin juhlistamaan uutta vuotta. En ollut tavannut ainoatakaan näistä ihmisistä, mutta se ei ole tässä maassa koskaan ongelma, sillä kanadalaiset ottavat uuden ihmisen vastaan ilman mitää ongelmia. Toki omankin asenteen kohdallaan olemisesta ei ole mitään haittaa, tai tarkemmin sanottuna ehkä niin päin, että jättää kaikki ennakkoasenteet koti-Suomeen. Ja sitten jos ne vielä löytyy kun palaa kotiin niin pistää ne iloisesti takkaan palamaan.  Matkustaminen opettaa niin paljon! Olen yrittänyt karsia omia ennakkoluuloja jo parin vuoden ajan, mutta kyllä reissaaminen on tehokas puhdistuskuuri tässäkin asiassa. Kun sosiaalinen elämä riippuu ihan vain itsestä, kaikenlainen v*****lu uusia ihmisiä kohtaan karsiutuu.

Illan emännän nimi oli siis Tanya, ja teemailimme meksikolaisen ruuan parissa. Minulle aina NAM. Mulle on kehittynyt mukava alkoholiongelma, kun ei vaan tee mieli juoda, saati humaltua. Parasta on ollut huomata kuinka vähän se tahtia hidastaa, siis ei yhtään. Vuoden vaihtuessa kirmattiin kerrostalon katolle kilistämään kuohuvaa, ja katsomaan ilotulituksia, jotka täällä nyt ei olleet kovin suuret. Kahdelta yöltä porukan valtasi suuri halu päästä pubiin, jossa vietimme uudenvuoden yön viimeiset hetket ennen kotiin suuntaamista. Kun sain tarpeekseni, lähdin kotiin ja kun astuin ulos ovesta, ohi ajoi taksi. Heilautin kättä ja sain taksikyydin kotiin, ja ihmettelin kuskille, että eikö taksin saaminen olekaan mahdotonta. Kuulemma oli, mutta mä olin onnekas. Itse ajattelen mieluummin, ettei mikään ole mahdotonta, ei edes taksin saaminen uutena vuonna Vancouverissa, keskustasta syrjässä.

Vuosi täynnä mahdollisuuksia

Tämän vuoden tammikuun neljäs päivä päätin että vuosi 2009 on elämäni paras vuosi tähän asti, päätin että teen siitä elämäni parhaan vuoden. Uuden vuoden ollessa taas kynnyksellä, voin olla aika tyytyväinen siihen päätökseen silloin tammikuun alussa. En ole mikään uudenvuodenlupausten suuri ihailija, varsinkin kun ne harmittavan usein ovat olleet omalla kohdalla tyhjiä lupauksia, helpottamassa hetken henkistä (tai fyysistä) krapulaa. Samaa settiä, kuin iltapäivälehdet tällä hetkellä kirkuvat: näin sulatat joulukilot...

Vuonna 2009 lopetin lehtien ja tv:n uutisten aktiivisen seuraamisen. Enpä ole katunut, enkä tunne itseäni yhtään epäsivistyneemmäksi, oikeastaan päinvastoin. Kesän alun jälkeen olen katsonut tv:tä varmaan maksimissaan viisi tuntia, lukuunottamatta Avaraa Luontoa, josta en luovu. Muistan kyllä ne ajat, jolloin en jaksanut töiden jälkeen muuta kuin rojahtaa sohvalle, mutta ihminen muuttuu. Lupaan kyllä palata tv:n ääreen, jos sieltä aletaan lähettää hyviä uutisia. Tai en ehkä sittenkään, sillä telkkarin jäätyä pois olen paljon aktiivisempi kuin aikaisemmin.

Ajatukset taas lentävät, ja eksyn aiheesta, tästä ja ensi vuodesta. Vuosi tarjosi ihan käsittämättömän paljon. Viime tammikuussa oli sitten viimein aika lopettaa selittely ja aloittaa uusi harrastus, tanssiminen. Se veikin sitten mennessään, tuoden paljon terveempiä lauantai-illan aktiviteetteja, kuin mitä aiemmin olin harrastanut, paljon uusia ihmisiä, uuden tavan viettää aikaa pikkusiukun kanssa ja tietenkin T:n, jota vastaan tosin kaikin voimin yritin pyristellä :) Sain tanssilta enemmän kuin ikinä uskoin saavani.

Lauantaina aloitan 30 päivän joogahaasteen, joka sisältää ideaalisesti yhden joogaharjoituksen päivässä. Olen todella innoissani, onhan se jotain mitä olen hinkunut tekemään pitkän aikaa, toteutus on vain jäänyt puolitiehen. Pilateksen pohjalta tiedän hieman mitä odottaa, mutta erityisen innolla odotan "hiljentymisen" puolta joogassa, meditaatiota. Olen edelleen kovin taitava antamaan mielen jyllätä oman tahtonsa mukaan, poukkoillen asiasta toiseen, rauhoittumatta. Joogan suhteen uskon saavani lisää työkaluja rauhoittumiseen. Sen verran on jo kokemusta, että tiedän saavani parhaimman olon silloin kun osaan rauhoittua ja nauttia pienimmistä asioista.

Ensi vuodelta odotan haasteita ja mahdollisuuksia, ja olen päättänyt tehdä siitä elämäni parhaan vuoden. Varasin lentoliput tänään, ja palaan maaliskuun puolen välin jälkeen, Seattlesta Reykjavikin kautta Tukholmaan ja Helsinkiin. Toivon, että kaikki lukijat pääsevät ensivuonna tekemään jotain mistä todella nauttivat. Senkin uhalla, että kuulostaa painostukselta, on todettava että sehän on ihan vain itsestä kiinni . Nautitaan elämästä, siitä ainoasta ;) (joka meillä juuri tällä hetkellä on käytettävissä)

NYC-recommended

Jäin miettimään että kirjoitetaan "suositeltu" noin. Kielet ja sanat sekoittuu mun päässä, ja tällä hetkellä tuntuu olevan sattuman kauppaa millä kielellä mun puhe tulee suusta ulos. Esimerkkinä käy myös T: se kun ilmoitti mulle toissayönä unisena menevänsä vessaan- tämän hän totesi englanniksi. En varmaan koskaan lakkaa kiusoittelemasta tästä asiasta.

Viikko NYCiä takana, ja tämä on edelleen mielestäni ihana kaupunki. Hämmentävää on kuitenkin huomata, miten kaipaan Vancouverin "rauhallisuuteen" ja hiljaisuuteen. Minun on myös jälleen todettava, että Van on niin paljon positiivisempi kaupunki kuin mikään muu tuntemani. Vankkua tulen kehumaan vielä tuhat kertaa, joten keskityn nyt arvioimaan isoa omppua.

Hostellimme YMCA Vanderbilt sijaitsee kaupunginosassa Midtown East. Alue on ehkä turisteinta koko kaupungissa, nähtävyyksiä lukuunottamatta, lähistöltä löytyy Times Square, josta en itse välitä juuri ollenkaan, mutta joka on toki ikonista Manhattanille. Kaipaan hostelleilta ehkä tietynlaista "luonnetta", kykyä erottua muista ja persoonallisuutta. Vanderbiltiltä puuttuu kyllä täysin persoonallisuus, kuten koko tältä kaupunginosalta, mutta muuten ajaa asiansa. Suosittelisin kuitenkin ottamaan hostellin jostain ihan muualta kuin Midtownista, Upper West Sidelta tai Greenwich Villagesta. Niistä mielestäni huokuu enemmän sitä parasta New Yorkia.

Joulu New Yorkissa on kovin erilainen perinteisesti viettämiini jouluihin. Kaupunki, joka ei koskaan nuku, ei luonnollisestikaan juurikaan rauhoittunut jouluun, ja tavallaan joulu menikin täysin ohi. Se ei haittaa, sillä jouluhan on koti-ikävän pahinta aikaa!

T lähti tunti sitten kohti Newarkin lentokenttää, minä jäin kirjoittamaan blogipostausta. Olen ollut suunnilleen puolet reissussa nyt matkassa, ja kovin tottunut ajatukseen että matkustan yksin. Tällä kertaa on tosi helppoa luiskahtaa tähän niin sanottuun yksinäisyyteen, olemaan vastuussa kaikesta yksin, kun on ensin saanut nauttia viikon toisen seurasta. Pidän myös rinkan painosta selässäni, sillä se on minulle joka hetken muistutus siitä mitä teen. Olen tien päällä ja rakastan sitä.Olen itsenäinen, olen vapaa, seikkailen. Muistutan taas itseäni, että voin vain nauttia parhaani mukaan tästä hetkestä.

Lisään loppuun vielä kuvan Bryant Parkista, joka on pieni puisto New York Public Libraryn vieressä, ehdottomasti yksi ihanimmista paikoista kaupungissa.

Kuvat on otettu hieman ennen joulua, jolloin lunta vielä oli myrskyn jäljeltä. Tällä hetkellä lunta ei ole ollenkaan, ja ulkona on ihana keväinen ilma. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu kun ulkona on lämmin! Yksi vuoden parhaista päivistä on se ensimmäinen, oikeasti keväinen päivä!

Tässä vielä jostain syystä karuselliheppa. Nään melkein jokayö heppaunia :D

Koominen fiasko Osa II

Lukekaa ihmeessä tämän postauksen ensimmäinen osa alempaa, niin pääsette mukaan alusta asti :)

Maanantai-aamuna heräilin rauhassa, taisin nukkua sellaiset kolmetoista tuntia putkeen. Nukkuminen on ihanaa! Kun sain itseni hereille, tarkistin T:n lennon tietoja jälleen flightstats.comista. Sivusto ilmoitti, että lento saapuu samana iltana (maanantai) kello seitsemältä. Soitin T:n puhelimeen, johon ei saanut yhteyttä, akun loppumisen takia. Koska lento saapuisi vasta illalla, ehtisin pyöriä ympäri New Yorkia itsekseni päivän verran. Rakastan reissun päällä olemista ja yksin reissaamistakin, joten en pitänyt tätä mahdollisuutta lainkaan huonona. Kinoksia riitti, ja metroverkosto toimii edelleen kuin unelma. Suuntasin aivan Manhattanin eteläosaan shoppailemaan, sillä toiveena oli löytää mekko ensi kesänä odottavia (ei omia) häitä varten. Ihan kuin tarvitsisin syyn shoppailla! Tällä kertaa Visa ei kuitenkaan vinkunut, ja lopulta päivä kuluikin rauhallisesti kuljeskellessa ympäriinsä. Metrotarkkailua (kiitos sanasta Nella) harrastin myös, ja sain nauttia myös mainioista esityksistä, mm. erittäin funkahtavasta Petteri Punakuono-tulkinnasta. Esiintyvät taiteilijat (muusikoista stand upiin ja kaikkea siltä väliltä) hyppäävät metroon, ja keräävät sitten tippejä esityksensä jäljiltä. Pari turistia kuvasi esitystä, mutta eivät sitten olleetkaan valmiita maksamaan viihdykkeestä- ja saivat kuulla kunniansa.

Kun pääsin JFK:lle, oli lennon terminaali muuttunut. Samoin oli saapumisaika. Flightstats ei taaskaan ollut tietoinen siitä, että lento oli siirtynyt hulppeat seitsemän tuntia eteenpäin. Olin siis JFK:lla seitsemän tuntia ajoissa. Ei siinä taas juuri muu auttanut, kuin tyytyä kohtaloonsa ja kaivaa kirja esille. Takaisin Manhattanillekaan en jaksanut yksin lähteä suhaamaan, parin tunnin takia. Kuljeskelin ympäriinsä, kunnes kuulin takaani kysymyksen "Miten täältä oikein pääsee Manhattanille?". Näin tapasin Jackin, Euroopan turneelta juuri saapuneen kalifonialaisen muusikon. Suosittelin Jackille AirTrainia ja metroa, ja hetken jutusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että voisi olla illallisen paikka, sillä kummallakin oli aikaa tapettavanaan. Toimin Jackille oppaana New Yorkin ihmeellisessä maailmassa, jota ei toki ole kovinkaan vaikea omaksua. Metrossa juttelimme matkustamisesta ja siitä minkälainen ruoka maittaisi. Sanoin, että mieli tekee intialaista, mutta etten kyllä yhtään tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kuitenkin, kun nousimme maan päälle metroverkostosta, ja ylitimme kadun, nenän eteen tupsahti heti kolme intialaista ravintolaa mistä valita. Joskus tarvitsee vain sanoa ääneen mitä haluaa, ja jo samantien se ilmestyy kuin tilauksesta.

Jackin kanssa oli hauskaa vaihtaa kokemuksia matkustamisesta. Viimeiset neljä kuukautta Eurooppaa reissanneena Jack oli aivan hämmentynyt siitä, että nyt New Yorkissa kaikki kyltit olivat englanniksi ja kieli hänen ympärillään oli tosiaan englantia. Itse muistan aina sen ihmetyksen, kun palasin vuoden 2007 reissulta Suomeen, ja puheensorina ympärilläni oli... suomeksi! Jack oli esiintynyt neljä kuukautta ruoka/juoma-palkalla erilaisissa pubeissa ja hostelleissa ympäri keski-Eurooppaa. Lisäksi hän kertoi, että on ollut kolme vuotta rakastunut tyttöön, joka ikävä kyllä sattuu olemaa homoseksuaali.

Jack soitti Skypestäni ystävälleen, ja ohjeistin hänet oikeaan suuntaan metroverkon suhteen ja tiemme erosivat. Suunnistin takaisin JFK:lle, kolmannen kerran. Kello lähestyi puoltayötä, joten T:n saapumiseen ei ollut enää kovin kauaa aikaa. Kun saavuin oikeaan terminaaliin, minua odotti, jälleen kerran, yllätys. Lento oli siirtynyt saapuvaksi kymmentä vaille viisi aamulla. Minulla oli taas kuusi tuntia ylimääräistä aikaa! Olin kyllä tarkastanut asian Flightstatsista, mutta jälleen sieltä löytyy virheellistä tietoa. Siinä vaiheessa kävi mielessä, että ehkä tosiaan lähden takaisin hostellille nukkumaan. Jostain syystä olen kuitenkin liian sisukas luovuttamaan, ajattelin että perhana, kyllä täällä nyt istutaan loppuun asti. Enkä halunnut jättää T:tä yksin saapumaan maahan, jos jotain ongelmia olisi edelleen ilmennyt.

Tässä vaiheessa univelkaa oli taas jo aivan tarpeeksi, ja aikaa paljon, joten päätin sitten ottaa torkut. Sleepinginairports.com listaa JFK:n yhdeksi huonoimmista vaihtoehdoista maailmassa lentokenttäyöpymiseen. Sikäli se on totta, että ainoa vaihtoehto on betonilattia, mitään mukavuuksia ei todellakaan ole. Melkoista sissitouhua-siis lentokenttänukkumisen suhteen! Hyvänä puolena on kuitenkin se, lentokentällä nukkuu satoja ihmisiä, ja varsinkin lähtevien lentojen puolella (minne itsekin suuntasin lopulta) muita kuin nukkuvia ihmisiä on todella vähän. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, eikä minulla todellakaan ollut mitään ongelmia. Nukuin pari tuntia, ja neljältä nousin seuraamaan Frankfurtin koneen tilannetta. Hieman epäilytti, pääseeköhän kone ikinä perille, vai lentääköhän se ihan vain huvin vuoksi johonkin ihan muualle. Lopulta TV-ruudut ilmoittivat koneen saapuneeksi. Tämän jälkeen menikin enää tunti maahantulomuodollisuuksiin, ja sitten bongasin T:n. Sosiaalisena tapauksena T oli tietenkin jo saanut ystäviä, mm. Jackin (!), 23 vuotta New Yorkissa asuneen kroatin ja Samin, joka myös oli alunperin nykiläinen. Jaoimme taksikyydin, ja näin ensimmäistä kertaa Manhattanin siluetin maitse saavuttaessa. Hieno kokemus, sillä sää suosi ja aurinko paistoi! T myös kertoi, mitä kaikkea tälle Lufthansan lennolle oli tapahtunut. Kirjaan sen vielä tähän, koska, ihan oikeasti, miten tämä voi tapahtua?

1. Kone ei saa lähtölupaa

2. Kun lähtölupa annetaan, moottori rikkoutuu rekan peruuttaessa siihen.

3. Kun moottori on korjattu, miehistön enimmäistyöaika on ylittynyt kuudella minuutilla ja lento perutaan varamiehistön puutteessa.

4. Seuraavana aamuna uusi yritys, mutta lentokoneen ovi on vioittunut ja sitä joudutaan korjaamaan.

5. Kun koneen ovi on saanut korjattua, ja lentokone rullaa kohti kiitorataa, JFK peruu lähtöluvan: 12 matkustajan passin numerot eivät täsmää. Henkilökunta kuuluttaa useamman minuutin näitä matkustajia, jotka eivät tunnista itseään kuulutuksesta (intialaisia)

6. Koneeseen joudutaan kutsumaan lääkäri, sillä yksi matkustajista voi huonosti. Diagnoosi: liian alhainen verensokeri.

7.. Kun nämä asiat on saatu selvitettyä, on koneen henkilökunnan enimmäistyöaika jälleen ylittynyt. Lento perutaan.

8. Varamiehistö saapuu paikalle viisi tuntia myöhemmin, ja lento lähtee lopulta kohti New Yorkia.

Toivon todellakin, että teillä oli hauskaa tätä lukiessanne, sillä voiko tämä oikeasti tapahtua? Mua ainakin naurattaa jo nyt, ja ei tällaisissa tilanteissa oikein muu auta kuin huumorin säilyttäminen.

Sillä minä ainakin pärjään aika pitkälle!

Koominen fiasko Osa I

Mun on pakko kirjoittaa mun ja T:n tulomatkasta nykiin, sillä se omaa fiaskopiirteitä koomisuuteen asti. Kaikki alkoi suunnilleen siitä, mihin edellinen postaus jäi. Suljettuani tietokoneen ilmoitettiin matkustajille, että New Yorkissa riehuvan lumimyrskyn seurauksena lento myöhästyy 2-24h. Eihän siinä auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon ja toivoa parasta. Eniten kuumotti se, myöhästynkö liikaa ja menetän hostellivarauksen, ts. New York kodittomana.

Vancouverissa oikaisin penkille ja nukahdin hetkeksi. Heräsin siihen, että viimeisiä matkustajia otetaan koneeseen, joten hyppäsin pystyyn ja singahdin liikkeelle. Koneessa kapteeni kertoi, että "meillä on runsaasti varasuunnitelmia ja lentokerosiinia, jos tulee mutkia matkaan". Suunnitelma B oli Toronto, jos New Yorkin sää olisi sietämätön turvallisen laskeutumisen kannalta. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja laskeuduimme JFK:lle tasaisen lennon jäljiltä vain kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Maisemat olivat todella lumiset!

Kun sain puhelimen päälle lennon jäljiltä, T viestitti että lento Helsingistä Frankfurtiin oli tunnin myöhässä, ja Nykin koneeseen ehtiminen on minuuttipeliä. Hetken kuluttua tuli kuitenkin rauhoittava tieto, T ehti koneeseen ja ilmoitti koneen saapumisajankohdan. Tosin se ei kamalasti auttanut, kuten kohta selviää.

Kun pääsin hostellille, puhelimeni akku loppui, ja laitoin sen lataukseen. Jostain syystä tämän jälkeen puhelin alkoi pyytämään ennestään tuntematonta turvakoodia, josta minulla ei ole aavistustakaan. Mikään minun tuntemani yhdistelmä se ei ole (esim. PIN-koodi). Tässä vaiheessa minua ei saa siis puhelimella kiinni, ennenkuin selvitän asian puhelinyhtiön kanssa, enkä myöskään pääse lukemaan viestejäni. Puhelin kyllä ystävällisesti ilmoittaa, että viestejä on saapunut, mutta ilman koodia niitä on turha yrittää lukea. Yritän soittaa Fidolle (puhelinyhtiö) Skypestä, mutta se ei onnistu. Lähetän T:lle viestin, että jos ei jostain syystä löydetä toisiamme kentällä, niin kannattaa ottaa taksi hostellille. Päätän ottaa päiväunet, ja nukun makeimmat päikkärit pitkiin aikoihin. Olin todellakin unen tarpeessa! Kun herään kello lähestyy jo Frankfurtin koneen saapumisaikaa, joten on aika suunnata jälleen kohti JFK:ta. Kun pääsen saapuvien lentojen puolelle, missään taulussa ei mainita mitään Frankfurtin koneesta. Koska omalla koneella ei ole pääsyä nettiin JFK:lla, menen nettikahvilaan. Tarkistan lennon tietoja flightstats.comista. Sivusto ilmoittaa, että arvioitu saapumisaika on hieman ennen seitsemää samana iltana.

Odotan T:tä kaksi tuntia, mutta kun ei näy eikä kuulu, päättelen että emme ole vain löytäneet toisiamme. Lähden takaisin kohti hostellia, mutta kun saavun sinne, ei T ole paikalla. Soitan Skypestä, ja tiedustelen T:n olinpaikkaa. Vastaus kuuluu: Frankfurtissa.

Lento oli lopulta peruttu. Ensimmäinen ongelma oli lähtöluvan saaminen JFK:lta. Kun kone sai lähtöluvan, sen kolmanteen moottoriin peruutti jäänestoaineen ruiskutukseen käytettävää laitetta kuljettanut auto. Moottori vaurioitui, ja se jouduttiin korjaamaan. Kun moottori oli lopulta korjattu, oli EU-lainsäädännön mukainen pisin sallittu työaika lentokonehenkilöstölle ylittynyt kuudella minuutilla, joten koko lento peruttiin. Koko matkustajakunta oli siirretty hotelliin odottamaan seuraavaa aamua, jolloin kone voitaisiin lentää New Yorkiin. Kaikki matkatavarat lukuunottamatta käsimatkatavaroita olivat tietenkin edelleenkin ruumassa, mukaan lukien T:n puhelimen laturi. Kuten ehkä jo arvaattekin, seuraava mitä tapahtui, oli T:n puhelimen akun loppuminen. T ehti kuitenkin huikata vielä, että lennon pitäisi saapua New Yorkiin alkuiltapäivästä. Tässä vaiheessa elettiin siis sunnuntai-iltaa, ja minä painuin pehkuihin valmistautumaan ensimmäiseen täyteen päivään Isossa Omenassa.

To be continued :)