3

Kolme yötä Kanadassa,yksi lentokoneessa ja sitten T:n viereen! Kotiintulofiilikset. Ja sitten tietenkin ne fiilikset että "mitenviisikuukauttamenijo". Kirjoittelin tänään omia muistiinpanoja päiväkirjaan, ja totesin, että olen elänyt täällä niin monen vaiheen läpi, että tuntuu että olisin ollut täällä paljon pidempään.

Musta tuntuu, että oon kasvanut ihan hirveästi. Tai silmät on auenneet sille, mikä on oikeasti tärkeää. Ja minkä perusteella ihminen määrittelee itsensä. Viisi kuukautta sitten pidin itseäni tosi itsenäisenä, sellaisena ehkä vähän nenäkkäänäkin sen suhteen, että "pystyn pistään elämän pystyyn ihan missä vaan". Tällä hetkellä on tosi nöyrä ja kiitollinen olo siitä, että on koti mihin tulla, ystäviä jotka odottaa mua. Sillä itsenäisyydellä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, jos omat tarpeet ja edut ajaa aina muiden edelle. Mutta kyllä mua jännittää! Onko kaikki samanlailla? Miten arki rupee sujumaan?

Ehkä isoin asia, jota olen tässä pikkuhiljaa sisäistämässä on se, että elämä on yhtä oppimista ja kasvamista ja ei siitä valmistu koskaan. Mut ei kai se haittaa, kun on sellaisia ihmisiä ympärillä, joiden seurassa voin olla oma itseni. Vähän tuuliviiri.

Lähtölaskentaa

Kisat tuli ja meni, ja ne oli kiireiset! Koko kaupunki muuttui ihan, sanoisinko hornankattilaksi, ja kaduilla populaatio vähintäänkin kymmenkertaistui. Tottakai, kisaturistit oli täällä lomalla ja ottivat parin viikon ajan iloisen rennosti. En ole itse sitä edes ymmärtänyt, kuinka suuresta tapahtumasta on kysymys, ja kuinka värikkäästä. Seitsemäntoista päivän ajan koko kaupunki tunnusti jotain väriä, joista tietysti kaikkein näkyvimmin oli esillä vaahteranlehtilipun värit.

-No mikä ettei, sanoi Antero Mertaranta kun kysyin että onko kisafiiliksiä. Herra tuli seisoskelemaan mun viereen metrossa, ja en voinut vastustaa kiusausta sanoa jotain. Mitään omaperäisempää ei sitten tullut mieleen, mutta saakoon kelvata. Menin tästä keskustelusta niin sekaisin, että lähdin metrosta ihan väärään suuntaan... no sen siitä saa kun yrittää näyttää ammattilaiselta :) Tai paikalliselta!

Olin siis töissä Cypressillä matkamuistoteltassa, ja kohtasin myös päivittäin suomalaisia. Kaukana kotoa sitä vaan oppii arvostamaan omaa kieltään, ja kaikkia mahdollisuuksia käyttää sitä. Musta tuli myös melkein julkkis, kun melkein pääsin Urheiluruutuun! Sitten muistin, että me ei saada antaa medialausuntoja. Jätetään tässä nyt mainitsematta, että ei sitä haastattelupyyntöäkään kuulunut huolimatta siitä että annoin yhteystiedot :)

Kisojen viimeinen päivä, sunnuntai, oli kanadalaisittain melkoisen iloinen. Tämä kaupunki meni aivan sekaisin Sidney Crosbyn maalista, ja bileet alkoi. Itse seurasin peliä netin kautta sängyn pohjalta. Lähetys tuli parin minuutin viiveellä, ja sainkin kuunnella ulkoa kantautuvista ihmisten huokauksista tai kiljumisista miten peli eteni, huomattavasti aiemmin kuin mitä ruutu kertoi. Meidän talon ulkopuolella, noin sadan metrin päässä, oli nimittäin iso screeni, mistä tuhannet seurasivat finaalipeliäkin. Kisat olisivat päättyneet maansuruun, jos USA olisi voittanut.

Flunssaillessa menikin sitten reilu viikko. Yritin ilmeisesti liian nopeaa palautumista, ja kuume heitti mut takaisin sänkyyn oikein kunnolla. Eilen olikin ensimmäinen päivä, että vähän uskalsin luottaa huteriin jalkoihin, tai lähinnä siihen, että henki kulkee tarpeeksi.

Olen aloittanut pakkaamisen, ja yritän päästä kaikesta mahdollisesta tavarasta eroon. Viimeisen illan vietän Annan seurassa, mikäs sen parempaa. Viikon verran vielä jäljellä, enkä malta odottaa että pääsen kotiin. Ihanaa päästä kotiin!